laaksosia

Suomen kansa on taas puhunut ja päättänyt lähettää Euroviisuihin kappaleen, joka on ehditty jo sekä haukkua että kehua. Niin kuin aina. Eihän näissä karkeloissa saada aikaiseksi kaikkia tyydyttävää ratkaisua, ja siksi on ihan selvää että mäiske käy nyt kovana – ja sama jatkuu, jos sitten Oslossa käy huonosti.

Romanimusiikista vaikutteita ammentava kappale on kisoihin siinä suhteessa hyvä valinta, että sen vaikutusta eurooppalaiseen yleisöön on kerta kaikkiaan mahdoton ennakoida. Siellä käy hyvin tai sitten huonosti. Tässä vaiheessa tekisi mieli povata, että huonosti käy, mutta niinhän minä sanoin aikanaan Lordista ja kumppaneistakin.

Plagiaatiksi Suomen edustuskappale varmasti leimataan (eihän sekään mitään uutta näissä ympyröissä ole), kun melodiaa kuunnellessa tulee mieleen väkisinkin Hortto kaalo, mutta jos tarkoituksella on valittu tyylilajiksi mustalaismusiikki, ei taida olla kovin helppoa tehdä ihan vaikutteista vapaata kappaletta.

Olen viime päivinä kiinnittänyt huomiota siihen, että päivittäistavaraketjuilla on jotakin erikoista meneillään. Viime vuoden loppupuolelta yli joulun ja muiden pyhien on jatkunut tehostetun tuntuinen kampanjointi. Toistaiseksi en ole vielä pystynyt analysoimaan, onko ilmiö paikallista laatua vai valtakunnallista, mutta eräät merkit viittaavat siihen, että kyseessä on vähän molempia.

Niitä ketjuja on Suomessa varmaankin liikaa, ja paikallisesti näin on vielä varmemmin. Lidlin tultua Karkkilaan arveltiin, että ainakin yhden liikkeen osalta pudotuspeli on käynnistynyt. Mitään dramaattista ei kuitenkaan tapahtunut, ja pitkään on näyttänyt siltä, että kaikki ketjut pärjäävät. Kampanjoinnin vilkastuminen antaa kuitenkin ymmärtää, että taas kokeillaan, kuka on kuka.

Ei näistä olemassa olevista kaupoista oikeastaan haluaisi luopua. Tarmo kävi kokeilemassa ja luovutti, mutta  muut saisivat olla ja jäädä.

Omalta kannalta katsoen erityisesti Valintatalolle toivoo voimia ja jatkoa, sillä kyllä ydinkeskustassa yksi kauppa tarvitaan.

Jotkut ovat kiitelleet, kun olen kertonut tehneeni “sovellettua Inkoon puuroa”. On kiitelty lähinnä siksi, ettei ole itse enää muistettu inkoolaisen olemassa oloa. Samanlaisista syistä on viimeksi tänään kiitelty sitä, että olen palauttanut mieliin ohraryynien (ohrasuurimoiden) erinomaisuuden.

Tarjonta kotiruokamarkkinoilla on tällä hetkellä niin massiivista, että osa hyvistä ruoka-aineista jää pikku hiljaa väkisinkin pois mielestä, jos niitä ei kovin usein käytä. Kun on aina niin kiirekin…

Tämän päivän ateriaa suunnitellessani tuli jostain syystä mieleen äskettäin edesmennyt kaverini Allu, jonka vaimo Helena oli herkullisia aterioita loihtinut ruoanlaittaja.  Helena korosti joskus sitä, ettei itse aterian tarvitse olla mitään erikoista ja kallista, jos tekee hyvän kastikkeen. Ja näinhän se on, mutta kun ei nykyisin tahdo kiireessä edes muistaa koko kastiketta.

Kiitokset molemmille sinne jonnekin. Minulla on perunoita ja nakkeja. Pläjäytänpä niiden seuraksi hyvän soosin, ja minulla on taas juhla-ateria.

Yöpöytätilanteeni makuualkovissa on ollut väliaikaisratkaisuin hoidettu jo monta vuotta. Yöpöydän virkaa on hoitanut kirpputorilta aikoinaan muutamalla eurolla ostettu rujo pikkupöytä, josta hyvin näkee, että se on tarkoitettu todella vain väliaikaiseksi. Ei silti, tuo huonon näköinen kapistus on ihan tukevaa tekoa.

Joku aika sitten sain sellaisen kimmakkeen, että piräis lopultakin tehrä jotakin. Eipä sitten muuta kuin tutustumaan nettihuutokaupan tarjontaan. Tällä kerralla etsin ensisijaisesti karkkilalaisia myyjiä. Aika pian löytyikin sopivan oloinen tarjous kahdesta yöpöydästä. Ne tuntuivat kooltaan sopivilta ja olivat siistin oloisia noin ulkoisesti. Lisäksi ne tarjosivat mahdollisuuden parantaa makuualkovini pöytälaatikkotilannetta sekä lisätä säilytystasojen määrää.

Ennen kuin ehdin reagoida, yksi huutaja oli tarjonnut yöpöydistä euron. Heti perään toinen tarjosi kaksi euroa. Ajattelin, että tulee tiukka kisa ja tarjosin kolme euroa. En tiedä, mihin nuo muut huutajat häipyivät, mutta niin vain kävi, ettei lisähuutoja tullut. Pöydät olivat minun.

Haimme kaverini kanssa pöydät runsaan kilometrin päästä ja totesimme, että ne olivat vielä paremmat, siistimmät ja tukevammat kuin nettihuutokaupan kuvasta saattoi päätellä.

Pöydät luovutti käteismaksua vastaan myyjän vaimo, jolle sanoin, että on semmoinen olo kuin varkaalla, kun noin hyvät pöydät vien niin halvalla. Ei kuulemma tarvitse surra. Perhe on muuttamassa Nummelaan, ja yöpöytien kauppaaminen on osa kodin kalusteiden uudistamista.

Joten minäkin olen ollut sitten vain tyytyväinen, kun sain kotiani uudistettua – ja halvalla. On tuo nettihuutokauppa sitten fiksu keksintö!

Yksi lukija oli tarttunut määritelmään Tippavaaran vanhan isännän äidistä: “ain vihane”. Hän sanoi, että kysymyksessä on ilmaus, joka on hyvin yleistä arkielämässä. “Ja se on myös hyvin väärin – ei kukaan voi olla aina vihainen.”

Ihan oikea havainto. Meillä on taipumus liioitella ja yleistää. “Isä oli aina juovuksissa”, sanoi bussikuskin tytär. Isä puolestaan ihmetteli, miten se on ollut mahdollista, kun hän joutui aina olemaan valmiina puhalluskokeeseen, eikä hän ollut kärynnyt ratista kertaakaan. Toisesta miehestä bussikuski sanoi: “Se kaveri ei selvää päivää nähnyt.” Liioittelua tietysti tämäkin.

Hyvin usein vanhempi väki sanoo, että nykyajan nuoret ovat uusavuttomia ja muutenkin pullamössöporukkaa. Ja kuitenkin valtaosa nuorista on vähintään yhtä laadukasta väkeä kuin me olemme olleet nuoruudessamme.

Entinen mies tappoi kirveellä toisen ja paloitteli ruumiin. Media puhui surmatyöstä. Olen samaa mieltä kuin kaverini, joka sanoi, ettei pitäisi kainostella murha-sanan käyttöä. Surmassa on jotakin runollista, joka latistaa. Samalla logiikalla pitäisi välttää anastus-termiä, se kun pehmentää ihan turhaan vaikutelmaa, joka syntyy varastamisesta. Lainsäätäjä taitaa olla vielä kainompi, kun autovarkaus on luvaton käyttöönotto.

Voisi tässä tietty olla isompiakin murheita, mutta nämä tulivat jostakin syystä nyt mieleen.

Olen varmaan aika sopeutumaton ja vastuuton  tyyppi, mutta minusta rajansa kaikella. Olen saanut kertakaikkisen tarpeekseni paukkupakkasista, vaikka jonkun mielestä ne ovat ihan ok ja kuuluvat talveen siinä kuin lumikin.

Eläkeläisellähän ei ole kiiru mihinkään, mutta minulle piisaa jo sekin, että kauppareissua varten tehtävä pukeutuminen ja palattaessa vuorossa oleva riisuminen kestävät kauemmin kuin itse reissu. Useammalla vaatekerroksella on kuitenkin pakko itsensä vuorata, muuten ollaan kohta petipotilaana.

Tiedän, että juhannuksena nämä kelit ovat muisto vain, eivätkä ne nytkään ole pahimmasta päästä.  Jotakuinkin hyvin on muistossa talvi 1987, jolloin perhe muutti omakotitaloon, ja silloin oli muistaakseni 35:nkin pakkasasteen päiviä. Ja toivottoman pitkään talossa oli aineenvaihdantaa varten vain ulkohuussi.

Mutta ne jutut ovat historiaa, niin kuin toivottavasti kohta tämäkin talvi. Koetan olla kesällä marmattamatta – oli keli sitten mikä tahansa.

Paavo Väyrynen on persoona, joka aika ajoin – mutta vuorenvarmasti – tulee julkisuuteen kohinalla. Nytkin hänen tarvitsi vain ilmoittaa, että on valmis uhrautumaan keskustapuolueen puheenjohtajaksi ja saman tien pääministeriksi, niin Suomen media ei hetkeen muusta juuri puhunutkaan. No, tuo oli nyt vähän kärjistetysti sanottu, mutta ykkösaiheeksi Väyrynen nousi heti.

Yhden tuttavan ensi reaktio oli, ettei Väyrynen voi olla tosissaan, eikä myöskään keskusta, jos ottaa Väyrysen ehdokkuuden vakavasti.

Mutta tämä mies on syytä ottaaa vakavasti, vaikka monet kannattavatkin häntä vain siksi, että tietävät ärsyttävänsä tällä muita. Väyrynen on kuitenkin tälläkin hetkellä ministeri, ja hänen kokemuksensa eri tehtävissä nostaa hänet valtiomiestasolle ajoittain tapahtuneista hihhuloinneista huolimatta.

On jo varmaa, että keskustan johtoon tulee tyrkylle useampia ehdokkaita. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että Paavo olisi ulkona pelistä. Kyllä hän jossakin nurkan takanaa luuraa koko ajan ja pidättää tarvittaessa vaikka hengistystään, jos ei muu auta.

Uudenmaan kunnilla on edessään isotöinen remontti, kun hälytyskeskusten rajat laajenevat koko ajan. Eri paikkakunnilla olevat samanlaiset kadunnimet eivät muuten olisi iso ongelma, mutta juuri hälytysajossa ne voivat muodostua turvallisuusriskiksi. Ei ole kovin hauskaa, jos ambulanssi ajaa Karkkilan Helsingintien sijasta vaikka Vihdin Helsingintielle.

Voi nuo sekaannukset välttää tietysti muullakin konstilla, mutta nimien remontti vaikuttaisi varmimmalta toimenpiteeltä, eikä se niin työläskään systeemi liene.

Karkkilassa esimerkiksi Huhdintie ja Närönkatu saisivat varmaankin pitää nimensä, samoin Lemmointie ja Härjänkankaantie. Mutta vaihtoon menisivät ilmeisesti Helsingintie, Vihdintie, Valtatie, Koulukuja, Turuntie ynnä muut.

Mistä sitten nimiä tilalle? Mahdollisuuksia piisaa. Keksimistyössä kaivataan ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta. Kuten olen joskus todennut, ei olisi ollenkaan pahasta, jos kadunnimissä muistettaisiin entistä enemmän paikallisia merkkihenkilöitä. Ja siinä sitä rohkeutta tarvitaan, sillä yhden arvostama henkilö ei usein toisen mielestä katua ansaitsekaan.

Saataisiinpa taas kuitenkin kunnon keskustelua aikaan.

Tunnen miehen, joka katselee telkkaria aina niin että kaukosäädin on käden ulottuvilla. Kun hän katselee kaupallisen kanavan ohjelmaa, mainostauon aikana vieraillaan aina muilla kanavilla.

Vähän samanlainen mainosten karttelija olen itsekin. Jos katselen tallenteita, joissa on mainoskatkot, kelaan aina äänettömästi ja nopeutetusti katkon loppuun. Siinä ei ehdi mitenkään tutustua mainoksen sisältöön tai sanomaan. Niinpä en tiedä tämän päivän tv-mainonnasta juuri mitään. Joku aika sitten yhdessä gallupissa kysyttiin, olenko nähnyt joitakin mainoksia. Kaikki olivat minulle vieraita.

Jotenkin hassua on se, että digitaalisen Hesarin luen mieluiten näköispainoksena. Tämä johtuu siitä, että tykkään katsoa myös mainokset. Lehtimainonnan suhteen en olekaan niin tietämätön kuin tv-mainosten. Toki näköispainoksen lukemiseen houkuttaa myös se, että vain sen kautta pääsen katsomaan myös radio- ja tv-ohjelmat sekä yhä tärkeämmiksi tulleet kuolinilmoitukset.

Suomalaisille opetetaan vähän kuin väkisin fiinimpää kielenkäyttöä. Täällähän on aina vieroksuttu b- ja d-kirjaimia, jotka eivät kovin helposti taivu suomalaiseen kielenkäyttöön. Karkkilan suunnalla ne yleensä muuntuvat kovaksi p:ksi ja r:ksi. Sitten kun sanaan pläjähtää esimerkiksi c-kirjain, ollaan jo ihan vieraalla maaperällä.

Mutta nyt meitä ohjataan hyväksymään nuo vaikeat kirjaimet. Pankkien käteisautomaatteihin on läimäisty ja toisaalla läimäistään kamreerislangin sanat “Debit” ja “Credit”. Debitiä näpätään, jos halutaan rahaa pankkitililtä, Credit merkitsee Visa-tilin käyttämistä.

Hyppäystä tuohon fiinimpään tapaan perustellaan sillä, että se on käytössä myös laajalti ulkomailla. Näin ulkomaalaisilta ei mene sormi suuhun Suomessa rahaa nostaessaan eikä vastaavasti suomalaisilta ulkomailla.

Juupa juu. Täkäläisissä automaateissa on lukenut Visa ja Pankki. Niiden kansainväliset sukulaiset ovat Visa ja Bank. Voisi olettaa, ettei siinä nyt hirmuisia epätietoisuuksia tulisi eteen. Ja kun suomalaiset menevät ulkomaille, he selvittävät monia muitakin vastaavanlaisia asioita ennen matkaa, ei siinä pankkiautomaattien saloihin syventyminen mikään iso homma ole.

Tämä kaikki “kehitys” on vain jatkumoa Itelloille, Destioille ym.