laaksosia

Tänään näin pitkästä aikaa, että mopoauton ratissa sompaili joku muu kuin nuori tyttö. Kevyeksi luokiteltua vehjettä ohjasi keski-ikäinen mies.

Mopoautoja on Karkkilan liikenteessä säännöllisesti muutama. Vaikka kulkuneuvo on ihan pienen auton näköinen, sen kuljettamiseen ei tarvita auton ajokorttia.

Karkkilan mopoautot ovat nähdäkseni olleet kaikki siivosti liikenteessä. Se ei ole mitenkään vähäpätöinen asia, sillä kyllä tuolla välineellä pystyy kaahaamaan ja tekemään vaikka kiusaa kaupunkiliikenteessä.

Mopoautoilijoita kakaramaisempia ovat ne “oikeat” autokuskit, jotka mieltävät iltaisin ja viikonvaihteissa Karkkilan torin ja sen ympäristön rallin pikataipaleeksi. Esikuvien mukaisesti ajetaan jatkuvasti perse rinnalla niin että muu liikenne on vaaravyöhykkeessä. Lähistöllä asuville aiheutetaan lisäksi kohtuutonta meluhaittaa.

Siitä huolimatta on vaikea ymmärtää, että mopoauto rinnastetaan enemmän mopoon kuin autoon.

Muutto merkitsee minulle aina kaaosta, joka ei loppujen lopuksi koskaan ole merkittävä, kiitos apujoukkojen. Muuttoon liittyvä byrokratia ei myöskään ole tänä päivänä iso vaiva, kiitos internetin. Olettaen tietysti, että kaikki toimii. Aina ei toimi.

Muutostani on kulunut yli puoli vuotta, ja kaikki osoitteet ovat kääntyneet uuteen ihan sujuvasti, paitsi Elisan laskutus, joka lähettelee laskut edelleen vanhaan osoitteeseen. Itellahan nuokin selvittää, kun olen maksanut sille hommasta vuodeksi. Mutta tunnollisena tyyppinä olen yrittänyt vähän joka paikkaan tyrkätä uuden osoitteen, mutta aina laskut tulevat vanhaan paikkaan osoitettuina.

Joku sanoi aikoinaan, että mitä suurempi talo, sen kankeammin muutokset toteutuvat. Saas nährä, norjistuuko jättiläinen ennen kuin tuo vuoden määräaika kuluu umpeen. Sen jälkeen Itellan ei tarvitse enää kääntää postiani oikeaan osoitteeseen. Kokemuksesta tosin tiedän, että kyllä se voi hyvinkin kääntää, mutta toivotaan ettei enää tarvitse.

Ostin joku aika sitten pari pulloa Brandy Long Drinkia, kun sellaista näytti taas ilmestyneen Alkon valikoimiin kai jo lähes 40 vuoden tauon jälkeen. Joskus 1960-luvulla tuon niminen juoma oli hyvinkin tuttua tavaraa. Nyt tuli ostettua sitä sillä ajatuksella, että ehkä tuotteesta löytyy joku aromi tms., jonka ansiosta vanhat hyvät muistot palaavat mieleen. Vaan eipä siitä elämyksiä syntynyt. Juoma maistui limonadilta, mihin osasyynä saattaa olla heikentynyt maku- ja hajuaistini.

Ennen vanhaan aika suosittu lihajaloste oli sipulimakkara, jota sittemmin Jahdiksi alettiin kutsua. Jahtia on tullut ostettua viime vuosinakin, mutta ei siinä ole enää samanlaista ytyä kuin ennen. Kerran kahlasin tuoteselosteen läpi oikein tarkasti. Ei siinä mitään muuta ihmeellistä ollut kuin se, että sipuli puuttui ainesosista kokonaan. Senpä tähden ei Jahdistakaan mitään nostalgiaa pystynyt repimään, keinotekoiset aromit kun eivät pysty sipulia korvaamaan.

Silloin tällöin näkee joskus myynnissä Suomi-makkaraa. Tätäkin olen maistanut, mutta kaukana sekin on entisestä. Erityisesti ns. Tavallinen Suomi oli suosiossa 1950-luvulla – se kun oli lihaisaa makkaraa, joka sopi hyvin kuumentamiseen tai käristämiseen. Nykytuote tuntuu taikinamaiselta, ja kuumentaminen ei juuri jalosta tuotetta.

Tulipa ostettua myös Ylhäisten näkkileipää, josta on jäänyt mieleen kova mutta laadukas näkkäri – jostain 1950-luvulta tämäkin muistikuva. Vastaava nykynäkkäri osoittautui myös laadukkaaksi. Hinta epäilytti ensin, mutta sitten huomasi, että paketissa on leipääkin aika paljon. Ja hyvää ja kovaa se on edelleen. Ei sekään varmaan ole samaa kuin ennen, mutta on se lähellä.

Nostalgiaa ei voi syödä, mutta voi siitä nauttia, jos on hyvä muisti ja kunnon vertailukohteet.

Ylen tv-uutiset haastatteli pyhien loppupuolella yksin asuvaa ja elävää naisihmistä, joka oli iältään muistaakseni lähes 90-vuotias. Virkeän oloinen täti totesi tarvitsevansa jonkun verran apua, mutta suurelta osalta askareet sujuvat itseltäkin.

Hän kertoi joskus käyneensä myös päiväkeskuksessa, jossa ruokailun ohella saattoi esimerkiksi pelata pasianssia tietokoneella.

Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia eikä valmiuksiakaan, mutta kaiken kaikkiaan tuo täti oli virkistävä ihminen. Hän ei ole käpertynyt yksinäisyyteensä eikä “jäänyt tuleen makaamaan”. Loppujen lopuksi hän osaa hyötyä myös aivojumpasta tietokoneen avulla.

Mutta yhdestä lausahduksestaan hän saisi jäädä kaikkien päättäjien muistiin. Hän nimittäin rohkeni ehdottaa, että vanhusten palvelujen järjestämisessä kannattaisi kysyä näkökantoja myös vanhuksilta. “Meillä kun on mielipiteitä, ja kykenemme kyllä ne esittämäänkin.”

Hän oli ihan oikeassa siinä, että tuollaisen asiantuntijajoukon sivuuttaminen suunnittelutyössä on  hirmuisen väärin, eikä siihen järkevästi ajatellen ole varaa.

Joulunpyhät alkavat olla pulkassa, vaikka ähkyilyyn taipuvainen lorvija alkaakin vasta päästä vapaa-ajan fiiliksiin syvemmin sisälle. Ravintoa on tullut nautittua yli oman tarpeen, mutta ylelliseltä maistuvaa elämää ei ihan vielä malttaisi lopettaa. Monen sorttisia aterioita on tullut maisteltua, mutta vielä on jääkaapissa esim. kalkkunakilo kokonaan aloittamatta. Onkin tulossa tavallista juhlavampi vuodenvaihde.

Juhlapyhät alkavat minusta maistua oikeilta vapailta vasta sitten, kun Hesarikaan ei ilmesty. Silloin ei ole heti aamutuimaan itse kehitettyä pakon tunnetta syventyä maksettuun mediaan. Etukäteen ilmoitetut hesarivapaat päivät olivat perjantai ja lauantai. Tänä aamuna lehden on ilmoitettu taas ilmestyvän. Ehkä onkin ilmestynyt, mutta minun tilaamani digilehti ei ole. Ruudulle tulee sinnikkäästi vain viimeisin lehti, jossa puitiin näkyvästi pääministerin suunnitelmia uransa jatkosta.

Hesarille tyypilliseen tapaan missään nurkassa ei ole infoa siitä, miksi digilehteä ei ole nyt saatavilla, eikä tietenkään esitetä arviota, milloin ongelma on poistuva. Näissä tilanteissa asiakas ei pääse tuntemaan itseään kunkuksi, vaan sitä virkaa hoitaa Hesari itse.

Hassua on sekin, että vaikka nautin noista hesarittomista aamuista, nyt lehti saisi taas minunkin mielestäni olla ulottuvilla.

Tänään tuli omaatuntoa rauhoittaakseni lenkkeiltyä myrskysäässä. Kyllä siellä jotenkin pärjäsi, kun pyrki valitsemaan reittejä, joihin pohjatuuli ei osunut. Aurauskalusto oli joissakin kohdin tehnyt puhdasta jälkeä, toisissa taaskaan ei. Auratuissa kohdissa kadun pinta oli niin sliipattua, että sai todella varoa, ettei hankkinut murtumia luustoonsa.

Tuoretta hiekoitusta ei näkynyt vielä yhtään, mutta vanhaa oli paljastunut jonkun verran näkyviin. Erityisen hyvin oli paikalleen istunut tappajasoraksikin kutsuttu teräväsärmäinen hiekoitussora, joka tuppaa rikkomaan polkupyörien renkaita. Tästä lajikkeesta pyöräilijät eivät olekaan yhtään innostuneita, mutta jalankulkijoiden kengänpohjien pitoon sora auttaa kummasti. Tosin kotona voi saada paljaisiin jalkapohjiin kipakan muiston, jos soraa ajautuu sisälle asti.

Paikka paikoin on käytetty myös pyöreämpää soralajiketta, josta ei ole niinkään harmia, mutta ei sen tuottama pitokaan kovin hyvä ole.

Nähtävästi katujen ja muiden väylien talvikunnossapito on niin kimuranttia touhua, ettei siinä voi milloinkaan olla kaikille mieliksi. Suolauksesta lähtien on eri systeemeille joko/tai-mielipiteitä, ja niiden kannattajat sekä myös vastustajat ovat yleensä kovaäänistä sakkia. Siitä huolimatta pitäisi irrota voimia hommien hoitamiseen niin, ettei mitään ikävää pääse sattumaan. On niitä veroja sen verran maksettu, että on oikeus odottaa turvallisia kulkureittejä. Tasapuolisesti.

Tuli pyrähdettyä joulupäivän lenkillä. Se tuntui välttämättömältä, kun viime päivinä on nautittu apetta tavallista tuhdimmin. Aika vähissä tuntuivat kuntoilijat olevan näin joulupäivän aamuna, mutta eihän siinä yleisöä tarvitse, kun kuntoaan hoitaa.

Pyörin aivan Karkkilan ydinkeskustassa, mutta etsin koko ajan uusia uomia, ettei kuntolenkki jäisi liian lyhyeksi. Kävelyhän on sitä köyhän kuntosalitreeniä parhaimmasta päästä, kun nykyisin ei ole niin helposti saatavilla klapien hakkaamista, ojankaivuuta tai muuta hyötyliikuntaa.

Jos aluksi kävely tuntuikin taas vähän liian helpolta kuntoilulta, pian oli tosi kysymyksessä. Suuressa ymmärtäväisyydessään yhteiskunta oli jättänyt joitakin väyliä auraamatta lumentulon jäljiltä. Siinä umpihankea tarpoessa tuli pikapikaa hiki. Kuten jo aikaisemmin olen todennut, tuo rämpiminen vastaa teholtaan varmasti allasjumppaa. Minulle se teki hyvää, mutta mitähän tuumaavat ihmiset, joiden liikkuminen on vaivalloisempaa kuin minun? Hekö joutavat kiertämään pitempiä lenkkejä perille päästäkseen?

Pitkin viikkoa – ja viime viikkojakin – on tullut hoettua, ettei tunnu yhtään jouluiselta. Mutta nyt on semmoinen kutina, että tuntuu. Mitään isompia hankintoja ei enää ole tiedossa, eikä tarvitse siivota tai isommin ruokia alkaa valmistaa. Maailma on aika valmis joulun viettoon. Toivottavasti kaikki tuntevat samoin ilman isoa stressiä.

Aina joskus pakanakin miettii sitä, että joulu on yleisesti ollut uskonnollinen juhla. Tänä päivänä se koetaan kuitenkin kaikille kuuluvaksi hyvän olon ja rauhoittumisen hetkeksi keskellä talven pimeyttä. Nyt rauhoittuvat likipitäen kaikki uskontokunnat ja myös ateistit, vaikka eivät olekaan yksimielisiä joulun sanomasta.

Raamatunlauseita ja muita pyhäpakinoita ei tarvita hyvän joulufiiliksen luomiseen, mutta kyllä niistä pyhistä kirjoista löytyy jotakin, mikä toivottavasti sopii kaikille. Se jotakin on: maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Toivotaan että nämäkin sanat tulevat niin sanotusti lihoiksi tänä jouluna ja tulevinakin jouluina.

Huomasin äsken, että joulukiireet ovat vieneet aikaa niin ettei ole ehtinyt blogia hoitaaa. Mutta tätä varten on ollut pitkään tyrkyllä kaksi viisasta mietelausetta, jotka ovat tarttuneet mukaan joskus kymmeniä vuosia sitten. Onkohan mitään tämän viisaampaa koskaan tarttunutkaan.

1) Kun joku joskus jotain, mutta kun ei kukaan koskaan mitään, muuta kuin kaikki aina vaan.

3) Kuten näette, ette nyt näe mitään. Ja mitä ette nyt näe, sen tulette hetken kuluttua näkemään.

Aatto orastaa. Otetaan siitä kaikki irti.

On siis viime aikoina silloin tällöin tullut testattua Karkkilan nykyisiä ruokapaikkoja. Mikäs on testatessa, kun kohteita on yllin kyllin. Michelin-tarkkailijat saisivat varmaankin yhtä ja toista huomautettavaa, mutta meikäläisen tavallisilla ominaisuuksilla ei eri ruokapaikkoja pysty laittamaan paremmuusjärjestykseen. Ja miksi pitäisikään. Yksi on hyvä yhdessä, toinen toisessa lajissa.

Mielenkiintoista Karkkilan ruokapaikoissa on valikoiman kansainvälisyys. Nykypäivän Suomi-keittiöiden rinnalle on noussut eri maiden ruokakulttuurin lähettiläitä, kaikki ansiokkaita omalla tavallaan.

Mutta valikoima saa ihan vapaasti monipuolistua vielä enmmänkin ja nostaa vaikka laatuakin, niin silti kahta ei ohiteta. Alaruukin torstaihernekeitto 1950- ja -60-lukujen vaihteessa ja vanhan linja-autoaseman baarin/Lintusen Toinin lihapullat 1960-luvulla ovat lyömättömiä klassikoita, tosin valitettavasti jo historiaa, joka ei palaa.