laaksosia

Ylen tv-uudistukset ovat jatkuvan huomion kohteena, ja kaikilla on mielipiteet suunnitelmista. Jokunen aika sitten lakkautettiin yksi kanava, ja nyt on taas mietitty ääneen ruotsinkielisen kanavan tarpeellisuutta. Se jos mikä nostattaa tunteita.

Hyvin usein Yle mielletään samaksi kuin sen telkkaritarjonta on. Yhtä helposti ei muisteta, että se on alunperin ollut radiokanava, ja tälläkin hertkellä Ylen kanavia on toiminnassa useampia.

Itse en ole kovin innokas radion kuluttaja, mutta silti sen tarjonta on minulle aika välttämätöntä. Lähinnä minulla on Radio Suomi auki aina läpi yön. Muutakin tarjontaa tulee seurattua, kunhan muistan avata radion oikeaan aikaan.

Sunnuntaina moni pahastui, kun urheilu jyräsi taas yli normalin ohjelmatarjonnan. Kestokuluttajien normaalit sunnuntaiohjelmat jäivät tulematta, ja niiden tilalla pakkosyötettiin Rukan hiihtokisoja.

Tulikin mieleen, että kun Ylellä on noita radiokanavia enemmänkin, eikö yksi voitaisi pyhittää urheilulle? Kyllä siitä juttua piisaisi yhden kanavan tarpeiksi, ja näin muut kanavat jäisivät ei-urheiluihmisten ruokkimiseksi.

Ja siinä ohella pitäisi varmistaa, ettei urheilu runttaa alleen Pikku Kakkosta ja muita lastenohjelmia.

Kun kerran tuli puheeksi nuo hajuasiat, kannattaa tärkeästä aiheesta sanoa vähän enemmänkin. Oikeastaan aihe on sitä tärkeämpi, mitä huonommin ihminen haistaa. Ja minullahan on hajuaisti ajoittain kokonaan kateissa, ajoittain sitä sentään on jonkun verran tallella. Hajuaistia myötäilee makuaisti, sillä valtaosa makutuntemuksista tarvitsee avukseen hajuaistia.

Tänään meinaan tehdä ruokaa, jossa on sekä hajua että makua. En ole ihan varma, mutta luulisin tekeväni ensimmäistä kertaa elämässäni hapankaalikeittoa.  Moni nyrpistäisi hajun takia nenäänsä, eivätkä kovin monet suostuisi edes maistamaan. Mutta minä meinaan ihan pokkana lapioida sopat suuhuni, enkä usko maistavani mitään erikoista. Syönhän sellaisenaan hapankaalia joka päivä muutenkin.

Nykyisin syön hapankaalia päivälääkkeiden oton aikaan siten, että laitan sitä halkaistun sämpylän (täysjyvävehnää) sisään. Sämpylä maistuu lievästi makealta (makean ja suolaisen erottaa minunkin aistini), joten hapankaalin kanssa välipalasta tulee ovelan hapanimelä. Hyvää se on.

Hapankaalikeittoa meinaan syödä muutaman päivän. Uskon että siitä tulee myös täyttävää, vaikka jätän perunan pois.  Sen sijaan höysteeksi tulee kokonaisia ohrasuurimoita, porkkanaa ja sipulia.

Vierailijat ja naapurit saattavat luulla, että minulle on tullut isomman luokan vahinko pöksyihin, mutta väliäkö hällä.

Hajut muodostavat tärkeän osan ihmisen muistin kiinnekohdista vuosikymmenten takaa. Hyvästä aistihavainnosta käy varmaan esimerkiksi kypsän ahomansikan tuoksu. Se tulee mieleen lapsuudesta eikä unohdu, vaikka hajuaisti on melkeinpä poissa.

Mutta on myös aistimuksia, joita kakaroina kutsuttiin haisuiksi. Ne eivät tuoneet vettä kielelle, vaan ne tuntuivat silloin sietämättömiltä. Syksyllä tällainen haisun lähde oli sienipata tai kattila. Olin innokas sienestäjä, mutta hajusta en tykännyt, enkä myöskään syönyt sieniä. Vanhemmiten on kyllä kelvannut.

Toinen mieleenpainunut makuelämys ajoittuu jouluun. Se on lipeäkala, jota me penskat aikoinaan inhosimme yli kaiken. Haisu peitti kaiken muun alleen. Lipeäkalan syöminen ei tullut kuuloonkaan. Vanhemmiten on kyllä kelvannut sekin. Mutta sekä kakarana että aikuisena: joulu ei ollut joulu ilman sitä haisua.

Jonkunnäköistä kehitystä on tapahtunut näissäkin asioissa. Tyttäreni ovat aina pitäneet sienistä, enkä muista että niiden hajuakaan olisi paheksuttu. Lipeäkalan haju sen sijaan on ollut heille aina liikaa, puhumattakaan syömisestä.

Mutta jotkuthan paheksuvat jopa pernamakkaran haisua. Minusta sekin haisu on herkullinen.

Suomalaiselle medialle on valjennut synkkä totuus. Timo Soini ei olekaan pyhimys, vaan samanmoinen poliittinen peluri kuin muutkin. Millimetrin tarkkuudella piirretyillä pätevyysvaatimuksilla on varmistettu, että avoinna olevaan korkeapalkkaiseen EU-tehtävään voidaan valita vain Soinin luottomies lähipiiristä.

Ja tästähän on mediassa revennyt varsinainen mekkala. Kissankokoiset otsikot huutavat, ettei Soini teekään niin kuin saarnaa, vaan on siis pelin politiikan harrastaja siinä missä muutkin.

Varmaan mikä tahansa muu puolue olisi saanut tehdä tuon operaation aika rauhassa, mutta Veikko Vennamon ja Eino Poutiaisen perillisiltä sitä ei oikein haluta niellä.

Yhdensorttisesta kähminnästä tietysti on kysymys, mutta entä sitten. Sitähän esiintyy politiikassa jatkuvasti.

Aatemaailmani ei ole tippaakaan kallellaan perussuomalaisiin päin, mutta silti ymmärrän Soinin tempauksen. Hän pelaa peliä, jonka säännöt muut ovat laatineet, ja nokkelana pelaajana hän on tarttunut tilaisuuteen heti, kun on ollut mahdollista.

Voi olla, että mediamylläkkä heikentää Soinin kannatusta. Mutta voi se tehdä päinvastaisenkin keikauksen. Ja sitten voidaan sanoa vain: huhhuh.

Mäkihyppykausi on taas aluillaan, ja isot jutut syntyivät jo ennen sitä aloitusta. Ja tietysti ne jutut on tehty kokonaan muusta kuin mäkihypystä.

Entisen mäkikotkan esimerkistä yksi hyppääjä on ilmeisesti sisäistänyt lajin vähän eri tavalla kuin toiset. Sen takia otsikoihin joutuminen on tapahtunut ihan aiheesta. Päävalmentaja on julistanut tapahtuneen mekkaloinnin nyt yksityisasiaksi, mikä oli ehkä viisas veto, sillä sen avulla taidettiin välttyä isommalta tappelulta.

Mutta kyllä ne hyppääjät ovat samaa maata muiden urheilijoiden kanssa. Lajia ja kotimaata edustetaan vapaa-aikanakin. Jos silloin törttöillään,lajin ja joukkueen imago on koetuksella. Sponsorit laittavat lajin suurennuslasin alle, ja rahoittajakato voi lähteä liikkeelle pienestäkin sysäyksestä.

Annettakoon nyt kuitenkin hyppääjille työrauha. He puolestaan voisivat sitten osoittaa, että ovat työrauhan ansainneet.

Sikainfluenssan ohella jännitetään näinä päivinä sitä, minkälaiseksi paljastuu Timo Koivusalon Pohjantähti-filmatisointi. Kriitikot ovat teroittaneet kyniään valmiiksi, mutta tiettävästi etukäteen ei ole mitään isompia teilauksia suunnitteilla.

Moni tavallinenkin katsoja tuomitsee tekeleen jo ennakolta siksi, että tekijä on Koivusalo. Samoin raskauttavana pidetään sitä, että hän astuu Edvin Laineen pyhälle maalle. Tuskin tämä kuitenkaan kansaa niin vereslihalle saa kuin Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas.

En suostu näkemättä arvioimaan uutta elokuvaa, mutta yhdessä kohdin olen valmis kehumaan ihan vain kuulopuheiden perusteella. Sulevi Peltola tekee kuulemma komean työn Leppäsen Preetinä.

Tuon perusteella voisi kuvitella, että Preeti on elokuvassa kantavampi tekijä kuin Laineen versiossa, jossa jopa esittäjä välillä vaihtui. Hänen hahmonsa jäi huomaamattomaksi ja epämääräiseksi.

Kirjassa Linna peilaa hyvin monia asioita Preetin kautta. Yksinkertaisuudestaan huolimatta hän on tärkeä ihminen, ja syytä onkin toivoa, että hän saa uudessa elokuvassa arvoisensa kohtelun.

Valtakunnan ylimmäinen muotikatselmus itsenäisyyspäivänä on tänä vuonna herättänyt keskustelua jo hyvissä ajoin ennen kuin kilpavarustelu on alkanut toden teolla naistenlehdissä ja muussakin mediassa. Kansa ihmettelee, onko järkevää järjestää tuntikausien hikistä hilluntaa, kun sikainfluenssa- ja muut pöpöt vaanivat keskuudessamme.

Linnan juhlat ovat takuulla hyvä idätysalusta kaikenlaisille viruksille, koska tila on koetusti hyvin rajallinen sille väkimäärälle, joka juhliin osallistuu. Hiki, räkä ja muut eritteet tekevät tehtävänsä, aivastellaan sitten hihaan tai mihin vain.

Sikainfluenssaepidemia on ilmeisesti jäämässä arvioitua heikommaksi, joten voisi olettaa, että linnan juhlien aikaan pahin on mennyt ohi. Kuitenkin epidemia saattaa paheta pienemmissä piireissä uudelleen juuri tuollaisten massatapahtumien kyydittämänä. Siksi tulee varmaan ohjeistettua väkeä niin, ettei kukaan lähtisi kipeänä juhliin. Ohjetta noudatettaneenkin kuuliaisesti – onhan kysymys aikuisista ihmisistä.

Tai ei oikeastaan ole. Näiden aikuisten mielissä linnan juhlat saattavat olla tärkeämmässä roolissa kuin epidemian hillitseminen. Sen takia koko juhlien peruuttamista kannattaa harkita ihan loppuun asti, vaikka meitä ulkopuolelle joka tapauksessa jääviä hykerryttääkin ajatus siitä, että kansakunnan kerma on taudin kourissa vielä silloin, kun muut senkun porskuttavat.

Juhliin mennessä koko kansakunta on arvatenkin rokotettu tautia vastaan, mutta noin isossa joukossa on aina joku, joka ei ole ottanut rokotetta. Ja on siellä semmoisiakin, joilla on joku valistuneempi virus väijymässä sopivia kohteita.

Taitaa olla pari viikkoa siitä, kun Ylen  MOT-toimittaja taas kerran julisti, ettei mitään ilmaston lämpenemistä ole tapahtunut, vaan kaikki säätilan muutokset mahtuvat aikaisemmin koettuihin raameihin. Samalla sitten lyötiin huuhaa- ja huijarileimaa moniin tutkimustahoihin Ilmatieteen laitoksen pääjohtajaa myöten.

On ollut hiukka ihmeellistä, ettei ohjelman väitteistä ole noussut isoa metakkaa, vaan ne on ilmeisesti päätetty kuitata vaikenemalla. Näin kadunmies jätetään tavallaan tyhjään tilaan, kun ei oikein enää tiedä, mitä ajattelisi ja mihin uskoisi.

Tämmöinen maallikko ei osaa oikein hienosti ruveta asioita tutkimaan ja selvittelemään.  Mutta yksi tutkimusmetodi toimii jotenkuten melkein kaikkien käsissä. On aina mahdollista ennen muita aistinvaraisia kokeita katsoa ikkunasta ulos. Teenpä niin. Jo pelkkä vilkaisu kertoo, että almanakka taitaa olla väärässä. Ei nyt joulu ole tulossa. Vappu sen sijaan voisi olla, jos vettä ja räntää puskisi taivaalta vähän rivakammin.

Täytynee avata radio. Sieltä saattaa kohta tulla Suvivirsi ja Gaudeamus igitur.

Lauantai-iltaisin on tullut tuijotettua jonkun aikaa paraatipaikalle sijoitettua Ihmisten puoluetta, jossa eturivin näyttelijät esittävät pikkupuolueen viikkokokouksen osanottajia. Meno on päätöntä, ja ns. keskustelu rönsyilee milloin missäkin, aika harvoin kuitenkin varsinaisessa aiheessa.

Ainakin minunkaltaiselleni tallaajalle, joka on ison osan elämästään viettänyt erilaisissa palavereissa, tuollaiset kokoustilanteet ovat hyvinkin tosia. Se, mikä tuntuu uskomattomalta, voi olla aika kesyä kamaa tositilanteisiin verrattuna.

Ihmisten puolueen elämöintiä voi hyvin verrata vaikka eduskunnan istuntoihin. On melko selvää, että kansanedustajat huikkaavat asiattomuuksia  paljon liukkaammin kuin tuon kuvitellun puolueen ihmiset. Ja se keskustelun rönsyileminenkin on Arkadianmäellä monesti paljon mielikuvituksellisempaa.

Valitettavasti tuosta fiktiivisestä politikoinnista saa aika äkkiä tarpeekseen. Parin seuraamiskerran jälkeen alkaa (eduskunnan kyselytuntien tapaan) tuntea pelkkää myötähäpeää ja vaivautuneisuutta. Mutta tuo hölmöily kirvoittaa sentään joskus vielä kunnon naurutkin ilmoille. Eduskunnan kanssa hymy on hyytynyt ajat sitten.

Välillä, kun elämä polkee paikallaan, täytyy pinnistää ja huomata, että eteenpäin tämä maailma menee omasta saamattomasta vaiheesta huolimatta. Monta kertaa kehitys on niin itsestään selvää, ettei sitä tule huomanneeksi. Kuitenkin eilispäivän ihmeet voivat tänään olla ihan tavallista arkipäivää.

Menneiden aikojen ihmeistä tulee ensimmäisenä mieleen 1970-luvulta iäkäs rouva, jonka kulkuneuvosta tein jutun paikallislehteen. Rouva oli teettänyt hitsaustaitoisella pojallaan potkukelkan talloihin pyörät, joiden ansiosta hänellä oli hyvä ja tukeva menopeli kesät talvet. Keksintö oli niin ainutlaatuinen, että juttu kelpasi Hesarillekin.

Samoihin aikoihin tehtiin juttu perheestä, joka oli muuttanut muuttanut Karkkilaan, vaikka perheenpään työpaikka oli niin etäällä kuin Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Myös tämä aihe kelpasi Hesarille.

Tänään pyöräkelkan perillisiä tulee vastaan pilvin pimein aina kun tulee käytyä lenkillä tai liikuttua muuten kaupungilla. Karkkilan ja pääkaupunkiseudun väliä matkustaa työpäivittäin  joukko, jonka koko pyörii kai jossakin yli tuhannen kieppeillä, eikä työmatkan pituus enää ole minkään sortin ihmettelyn aihe.