laaksosia

Valtakunta on hiljentynyt seuraamaan hallituksen ja opposition nokittelua vaalirahoituksesta. Shown on viime päivinä kylläkin napannut haltuunsa pääministeriä kohtaan esitetyt lahjusepäilyt. Se hautasi eilen alleen kaiken muunkin ajankohtaisasian, ja tälle illalle on povattu vielä jatkoa. Ennen illan ärhäkäksi tiedettyä A-studiota Yle on jo ehtinyt täsmentää, että Vanhasen talonrakennushommiin on tullut ilmaista höylättyä puutavaraa. Vanhasen mukaan tieto on puuta heinää.

Lähipäivinä nähdään, mitä tästä kaikesta vielä seuraa. Nyt on oltava tyytyväinen siitä, ettei täällä pienemmissä ympyröissä ole vastaavia kähinöitä. Kunnallispolitiikasssa tuskin saadaan aikaan isoja paljastuksia vaalirahoituksesta – sen paremmin kuin mistään muustakaan.

Ymmärrettävää kuhinaa on aiheuttanut yhden kunnallispoliitikon loikkaus kepusta kokoomukseen heti vaalien jälkeen. Ajankohtaa on keskusteluissa pidetty erikoisena, mutta samaan hengenvetoon on todettu, että nämä ovat kuitenkin pikkujuttuja verrattuna siihen, mitä Helsingissä tapahtuu.

Mutta kaikki on edelleen suhteellista. Ja suhteessa Karkkilassa tapahtunut valtuutetun loikka on takuulla yhtä iso asia kuin eduskunnassa ja hallituksessa käytävät kahinoinnit. Lähipäivinä asiaan saataneen vähän lisää selkoa, sen verran yllätyksellinen tuo loikka oli. Sivusta ei paljon muuta voi kuin ihmetellä, mutta äänestäjät ansaitsevat selityksen.

Telkkarissa näytettiin 8-vuotiasta suomalaispoikaa, jota on alettu houkutella Barcelonan jalkapallojoukkueeseen tulevaisuuden tähdeksi. Jalkapallo vie nykyisinkin suurin piirtein kaiken pojan vapaa-ajasta, ja niinpä pallon käsittelyssä näkyi ammattimiehen otteita. Tuleva tähtipelaaja ihan varmasti.

Pojan isä sanoi onneksi, että pojan itsensä tekemillä päätöksillä on suuri merkitys. Ymmärsin, ettei kysymyksessä ole mikään vanhempien päähänpinttymä, jota pojalle yritetään markkinoida. Selvästikin poika tuntui nauttivan pelaamisesta suuresti. Silti (vaikka en mikään kasvatustieteilijä olekaan) tulee mieleen, että missä vaiheessa tuo kaveri saa olla ihan rauhassa lapsi, ja milloin hän voi leikkiä jotain muutakin kuin pallopelejä.

Kyllä minäkin olen kuskannut jälkikasvua viulutunneille, tanssitunneille, kuvataidekouluun, teatterikerhoon ym., mutta niiden lomaan on tyttärille mahtunut yhtä ja toista monipuolista harrastusta. Ja myös heillä on osallistuminen tapahtunut taatusti omasta aloitteesta.

Toisenlaisiakin esimerkkejä on. “Minä olen päättänyt, että kyllä pojasta voi muusikko tulla”, kertoi eräs perheenpää aikoinaan. Pojalle kustannettiinkin hyvää ja tasokasta opetusta, mutta läheskään valmista hänestä ei tullut koskaan. Käsittääkseni hän ei ollut tehnyt samanlaista päätöstä kuin isänsä, eikä edelleenkään kukko käskien laula.

Se kahdeksanvuotias palloilija oli selvästi miettinyt asioita. Ja sen taiturimaisen pallonkäsittelyn ohella hän vaikutti ihan fiksulta nuoreltamieheltä.

Jehovan todistajat olivat selvästi masinoineet tehoiskun lauantaiaamuna Karkkilan keskustassa.  Hyvin pukeutuneita ja muutenkin siistejä nuoria miehiä vaelsi näennäisen huolettoman näköisinä ympäriinsä, ja sitten äkkiä iskettiin ohikulkijoiden juttusille.

Kuten Jehovan todistajien tyyliin kuuluu, lukemista oli tarjolla heti alusta alkaen. Kun sanoin, etten enää välitä enkä ehdi lukea tuollaisia, viesti näytti menneen laakista perille. Todistaja korosti kuitenkin sitä, että Raamatun lukeminen on tärkeätä, samoin sitä selventävät Jehovan todistajien lehdet.

Sanoin, että olen lukenut Raamatun sen verran hyvin, että tiedän kyllä mitä vastustan. Tämä on kuulemma hyvä asia, mutta niistä lehdistä löytyisi lisäksi tärkeää pohdiskelua mm. siitä, oliko Aatami todella olemassa – vai onko hän taruolento. Kun totesin, ettei tuollaisella asialla ole sitten minkään vertaa merkitystä, Jehovan todistaja väitti, että kyllä on. Aatamin syntien takia emme ole nyt paratiisissa, joten hän on tärkeä mies.  Minun mielestäni kyllä yks hailee hela hoito, mutta kun se nuori mies oli niin kohtelias, en viitsinyt ruveta enempää inttämään.

Todistaja kysyi, haluaisinko jatkaa keskustelua  joskus kotonani. Tein selväksi, etten varmasti halua. Ihan kuin ohimennen hän pääsi sitten vielä sujauttamaan minulle sitä lukemista. Meni kierrätykseen, mikä on sääli, sillä lehdet olivat painoasultaa nihan siistit.

Vähän myöhemmin ja vähän matkan päässä minut yritti pysäyttää toinen siisti nuorimies lehtiä heilutellen. Taputin taskuani ja sanoin, että täällä on jo. Siitä selvittiin tällä.

Tuli vain mieleen, että jos Jehovan todistajienkin Herra on säätänyt sunnuntain lepopäiväksi, eikö voisi säätää lauantaistakin sellaisen, etteivät pölynimurikauppiaan näköiset nuoret miehet saisi ahdistella viattomia ohikulkijoita. Ja muulloinkin olisi toivottavaa, että pysyisivät kotona.

Vähän ovat tunnelmat kiikun kaakun, kun miettii onko jo kunnon syksy, vai vieläkö on kesää jäljellä. Tänään on tullut koivunlehtiä maahan sellaisena pyrynä, että syssyn puolelle tuntuu viisari nyt heilahtavan. Säätieteilijöiden mukaan lämpimät kelit eivät kuitenkaan ole vielä ihan ohi.

Sen verran tässä tuli tänään jo syysvalmisteluja käynnistettyä, että nostin parvekkeelta löhötuolit olohuoneeseen kuivahtamaan ennen niiden siirtämistä varastoon. Upouusissa tuoleissa tuli lötköteltyä koko kesän aikana vain pari kertaa. Käytön jarruna ei ollut kiire, eikä myöskään satanut häiritsevästi. Oli vain kerta kaikkiaan niin kuuma, ettei siellä parvekkeella pystynyt olemaan.

Ihmisen muisti on mukavan valikoiva. Muistan heinäkuusta vain sen paahtavan kuumuuden, en lainkaan niitä tosi kylmiä päiviä, joiden toiset sanovat pilanneen koko kuukauden. En muista että olisin kertaakaan ottanut telkkarin ym. piuhoja seinästä ukonilman takia. Ukkonen kyllä kerran tälläsi sen verran tässä kohtaa, että digiboksi oli jonkun aikaa mykkänä hämmästyksestä, mutta lähti sitten taas toimimaan.

Vähän on taas tullut surku niitä, jotka parhaimpina ilmoina lähtivät etelään lämpöä etsimään. Mutta kuinkas näitä meidän kelejämme pystyy etukäteen arvioimaan. Toisenlaisia kesiäkin on ollut ja tulee olemaan. Varmaan ihan hyvä niin.

Jos joku ei huomannut, niin täytyy alleviivata: hallitusta en haukkunut tänään tippaakaan.

Minulle esitettiin joku päivä sitten kysymys, joka olisi kuulunut esittää jollekin muulle, enkä minä kyllä vastausta keksinytkään. “Mitä tapahtuu niille tarvikkeille ym., jotka on lahjoitettu terveyskeskuksen osasto kakkoselle nimenomaan osaston itsensä ansiosta?”

Paha tuohon on mitään sanoa, kun terveyskeskuksen alakerrassa toimineen osaston kohtalosta ei ole näkynyt mitään virallista tiedotusta. Pöytäkirjoista on nähty, että osasto on lakkautettu kuntayhtymä Karviaisen toimesta, vaikka Karkkilassa osasto oli juuri todettu hyvin toimivaksi ja tarpeelliseksi. Paloturvallisuuteen vetoaminen ei oikein ole karkkilalaisia vakuuttanut, koska tuollaiset jututhan on aina korjattavissa.

Osastolle lahjoituksina tulleet tavarat menevät varmaankin vastaavaan käyttöön muissa toimipisteissä. Voi käydä toisinkin: jokuhan voi vaatia vaikka lahjoituksia takaisin.

Yksi vähemmän mairitteleva esimerkki vastaavasta tilanteesta löytyy kaupungin historiasta 1970-luvulta. Kun Siikalan koulu lakkautettiin, kävivvät Siikalan Tarmon aktiivit hakemassa pois television, jonka olivat lahjoittaneet koulun käyttöön. Silloinen kauppalanjohtaja teki asiasta rikosilmoituksen, josta luopui vasta kauppalanhallituksen tiukasta vaatimuksesta.

Siikalalaiset olivat mielestäni oikeassa, kun totesivat, etteivät he olleet lahjoittaneet televisiota muuhun tarkoitukseen kuin oman kylän koulun käyttöön koulutyössä. Oli selvähköä, että koulun mukana tetlkkarikin olisi häipynyt kylästä sen siliän tien, ja koulun hyväksi tehty iso urakka olisi mennyt ihan hukkaan.

Väistelen yleensä Karkkilan toria, kun ohi menemällä säästää rahaa. Niinpä en taaskaan huomannut tarkistaa asiaa, joka on pitemmän aikaa ollut määrä selvittää. Olin ajatellut katsoa, löytyykö torikauppiailta vetoketjulla varustettuja flanellipaitoja.

Sairauden pikku hiljaa kangistamat sormet eivät oikein tykkää hyvää pikku napein varustetuista paidoista, ja siksi vetoketju paidassa olisi iso apu jokawpäiväisessä elämässä. Enpä ole toistaiseksi löytänyt mistään, tai onhan oikeastaan yksi, yli kymmenen vuotta sitten Anttilan alennusmyynnistä ostettu kesäpaita vetoketjulla.

Toistaiseksi en ole bongannut netistäkään etsimääni. Flanellisia puseroita löytyy naisille ja lapsille, mutta ei miehille.

Ei täällä minunkaan “torillani” ole viime aikoina kovin vilkasta ollut, mutta laitetaan tässä tähän nyt pysyvä etsintäkuulutus: wanted flanellipaita vetoketjulla. Tai sitten muu lämmin paita vetoketjun kera.

Ei yhtä päivää ettei uusia paljastuksia vaalirahasekoilussa. Taikina paisuu paisumistaan, ja päitä vaaditaan vadille tämän tästä. Taidan taas ruveta ennustajaksi ja povata että joku vielä eroaakin. Jostain. Ilmeisesti ihan mitättömästä tehtävästä.

Media on seurannut homman kehittymistä kiitettävällä tarmolla. Se on silloin tällöin myös terveellisesti muistuttanut, mistä kaikki oikeastaan alkoi. Ja sehän alkoi keskustapuolueen ryhmänjohtaja Timo Kallin vastauksesta (yleisesti on käytetty kyllä termiä “möläytys”), ettei hän aio ilmoittaa vaalirahoittajiaan, kun ilmoittamatta jättämisestä ei tule mitään sanktioita.

On aika poistaa päiviltä vanha hokema, jonka mukaan yksi edustaja ei saa eduskunnassa aikaan yhtään mitään. Nimittäin kyllä saa.

On tää elo metkaa. Vaikka kuinka yrittää elää terveesti ja hyvin, aina paljastuu sudenkuoppia matkan varrelta. Onkin tullut elettyä riskihakuisesti ihan tietämättään.

Olen siis viime vuodet pyrkinyt väistelemään esimerkiksi diabetesta jo ennen kuin se on iskenyt kyntensä minuun. Olen yrittänyt liikkua, olen vältellyt sokeria ja rasvoja. Yhtä kaikki olen luullut eläväni niin terveellistä elämää kuin on mahdollista. Vähennettynä tietysti satunnaiset irtiotot.

Ja sitten tulee telkkarista ohjelma, jossa asiantuntija väittää, että ihminen tarvitsee vähintään seitsemän tuntia unta vuorokaudessa. Jos unet jäävät vähäisemmiksi, kasvaa isosti riski sairastua kakkostyypin diabetekseen sekä sydän- ja verisuonitauteihin.

Minun yöuneni jäävät tunnetusti joskus kolmeen-neljään tuntiin. Välillä sitten tulee nukuttua rästit pois, välillä taas ei. Nyt on viimeisen viikon aikana ollut vain niitä lyhkäisiä öitä. Tänä aamuna heräsin kolmen tunnin uinumisen jälkeen. Sen telkkariohjelman peljättämänä nukuin sitten vielä tunnin päälle. Eihän sekään ollut tarpeeksi, mutta tunsin itseni ihan virkeäksi, ja silloin ei kannata sänkyyn jäädä.

Ajattelin sitten muutenkin, että olkoon. Mistä kukaan voi sanoa, että jämpti seitsemän tuntia unta on minulle sopiva määrä. Kuuntelen kroppaani ja päätäni. Ja sillä hyvä.

Oli tänään tarkoitus poiketa päivälenkillä terveyskeskuksessa ja jättää yksi resepti uusittavaksi. Tavoilleni uskollisena unohdin reseptin kotiin.  Mietin kilometrin päässä kotoa, että vieläkö koukkaisi takaisin ja hakisi sen reseptin, mutta sitten päätin että hoidan homman huomenna. Teen silloin kauppareissun pitkän kaavan mukaan, mikä on vain hyväksi.

Hyvä sekin olisi tietysti ollut, jos olisi poikennut heti sen reseptin hakemassa. Molemmilla tavoilla olisi saanut kuin huomaamatta sitä tärkeää kävelyliikuntaa. Täytyy yrittää sitä harrastaa, etteivät känsäni kavalla minun laiskotelleen.

Apteekkihan tuon reseptiliikenteen hoitaisi eurolla, mutta olen aikoinaan päättänyt juuri kuntoilun takia viedä ja hakea reseptit itse. Ja säästäähän siinä samalla rahaa.

En ole ennustaja, mutta nyt meinaan esittää vision tuosta reseptien uusimisesta. Olen varma, että ennen pitkää se kuntayhtymä Karviainen lakkauttaa mahdollisuuden hoitaa reseptiasiat itse terveyskeskuksessa. Näin jäljelle jää vain mahdollisuus hoitaa asia apteekin kautta. Nykysysteemi on sen verran hyvä ja joustava, että eiköhän se kohta kuopata, esimerkiksi liikaa resursseja kuluttavana toimintana.

Aika näyttää.

Jalat on taas kerran hoidettu ja tuntuvat niin hyviltä että…

Kuten olen sanonut, jalkojen hoito on ylellisen tuntuista, ja yleensä kävelimet ovat miellyttävän pehmeät monta päivää. Ja ennen kaikkea: känsät eivät vaivaa.

Jalkojeni hoitaja on tarkka ihminen, ja tänään hän huomasi asian, johon en ole kiinnittänyt huomiota. Säärien iho on tosi kuivan ja hauraan oloinen. Merkitsee kuulemma sitä, että pian voin minäkin olla lirissä säärihaavojen kanssa. Siksipä sääriä pitäisi rasvata päivittäin. Sanoin kyllä tekeväni työtä käskettyä, sillä heti tuli mieleen, että aika usein sääreni tuppaa osumaan olohuoneessa keinutuolin tallojen (tulikohan nyt oikea sana?) kärkiin, ne kun törröttävät aina niin kutsuvasti eteenpäin.

Muutakin kotiläksyä tuli, vaikkei asiaa mitenkään käskien hoidettu. Jo toisen kerran hoitaja totesi, etteivät känsät ole jalkapohjissa läheskään niin vaikean oloiset kuin ne ovat olleet aikaisemmin. Arvelin tämän johtuvan hyvistä kesäkengistä, mutta hoitaja epäili muuta: “Tai sitten kävelet vähemmän kuin ennen.”

Oli pakko myöntää, että niin taitavat asiat olla. Enää ei tule käveltyä niin usein ja hanakasti kuin aikaisemmin. Eihän kukaan minua käske kävelemään nykyistäkään määrää, mutta alun perin olen itse päättänyt yrittää pitää sairaudet poissa kävelemållä vähintään neljä  tuntia viikossa. Eihän tuo ole matka eikä mikään, mutta viime aikoina olen tosiaan lipsunut sen kanssa samalla tavoin kuin silloin tällöin tapahtuu kaupan makkaratiskillä.

Täytyy taas ryhdistäytyä. Onneksi jalat ovat kunnossa.