laaksosia

Poliisi sumputti ja syynäsi ison joukon mopoilijoita ja moottoripyöräilijöitä pääkaupunkiseudulla viikonvaihteessa. Kohteena oli massiivinen joukko, joka kerääntyi pärinäkansan yhteistapaamiseen. Herkimmät reagoijat arvelivat poliisin toimia jopa laittomiksi, kun se mm. keräsi henkilötietoja tutkittavilta.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa oikeusoppinut asiantuntija arvioi poliisin toimet lainmukaisiksi. Tähän arvioon yhtyy varmaankin se joukko, joka käyttää näissä asioissa tavallisen tallaajan hoksottimia. Järki tuntuisi sanovan, että poliisin operaatio oli hyvinkin laillinen – ja lisäksi hyvin aiheellinen.

Jonakin viikonvaihteena poliisit voisivat siviilipuvuissa jalkautua esimerkiksi Karkkilan keskustaan. Siinä voisi tulla semmoista nähtävää, jota ei virka-auton lähellä koskaan esiinny. Seurata sopisi mopojen ja moottoripyörien ohella autolla liikkeellä olevia torin tuntumassa.

Pari päivää tässä on mennyt katsellessa urheilua telkkarissa. Sitä on tullut sen verran, ettei ihme, jos pienetkin asiat alkavat ärsyttää. Huonoa tuulta tulee varsinkin jos kisassa menee huonosti.

Mutta yksi juttu kyrsii, oli ottelutilanne sitten mikä tahansa. Ylen virkamiesselostajat Mikko Hannula ja Tapio Suominen hokevat joka käänteessä, että se ja se on “voitettu kanta”, kun joku menee riman yli tai heittää pitkälle.

Herää kysymys: mikä helvatin kanta? Liittyykö se jotenkin kantakirjaan? Vai heitetäänkö kannat kattoon, kuten tansseissa pruukataan sanoa.

Kysymyksessä on jonkun urheiluselostajan väkinäisesti kehittämä sanonta, jota toiset ymmärtämättömät ovat ruvenneet matkimaan. Takavuosien selostajista erityisesti Kari Hiltunen oli mieltynyt siihen. Enkä hänenkään selostustensa yhteydessä nähnyt mitään kantoja missään.

Ehkä on viisainta minunkin katsella muita kanavia, etteivät tämmöiset jutut ala keittää.

Tämä viikonvaihde on taas pyhitetty Ruotsin ja Suomen väliselle yleisurheilumaaottelulle, joka hallitsee Radio Suomen ja Ylen TV 2:n ohjelmistoja. Kamppailu on kiivasta, ja vanhan tavan mukaan tarvittaneen protesteja, tönimisiä ym. ennen kuin voittaja on selvillä.

On se kumma. Vaikka toinen maista olisi ylivoimainen, tunnelma on aina yhtä kiihkeä. Parhaimmillaan kilpailijatkin venyvät suorituksiin, joita ei ole ennen nähty.

Mieliinpainuvimmat maaottelumuistot ovat 1950- ja 60-luvuilta. Useammin kuin kerran toteutui klassinen asetelma: ennen pitkää viestiä pisteet olivat niin tasan että ratkaisu jäi viestin varaan. Ja sitten viestissä Suomen ankkuri Voitto Hellsten rökitti Ruotsin Petterssonin.

Pienemmässä mittakaavassa ottelivat 1940- ja 50-luvuilla Karkkila ja sen ruotsalainen ystävyyskaupunki Oxelösund. Pari kertaa näissäkin koitoksissa pitkä viesti ratkaisi, ja vastakkain olivat ankkureina Karkkilan Allan Riikonen ja Oxelösundin Pettersson. Allu voitti. Kerran hänet tuotiin paikalle jopa taksilla toisista kisoista, ja taksista oli riennettävä suoraan lähtötelineisiin.

Täytynee tänään istua keinutuoliin ja huudella välillä: Hyvä Suami!

Olen seurannut kohta kuukauden verran tv-tasojen ilmoituksia Huuto.netissä. Tarjonta on runsasta, sillä oikeastaan koko ajan sieltä löytyy nelisensataa erilaista kapinetta tähän tarkoitukseen.

Jotta homma ei olisi liian yksinkertainen, haen tv-tasoa, joka toisi television lähelle lattiaa. Näin matalia versioita onkin sitten hyvin vähän. Hetken luulin jo, ettei niitä ole ollenkaan, mutta Jaskan neuvoin hakien sopivia alkoi löytyä. Parhaasta päästä ovat sellaiset, jotka ovat alle 30 sentin korkeudella lattiasta.

Syynä poikkeuksellisen matalan tason etsimiseen on silmälääkärin neuvo. Silmien piilokarsastuksen takia näen kaiken kahtena heti kun lasit valahtavat nenän päällä vähänkin alaspäin. Tämä häiritsee erityisesti telkkarin töllöttämistä. Sitten kun sitä pystyy katsomaan alaspäin, ei lasien valahtaminen häiritse juuri mitenkään.

Ensi viikonvaihde näyttää, onnistunko huutamaan (halvalla) sopivan tason. Jos en onnistu, täytyy harkita vaikka jonkun ruokapöydän jalkojen sahaamista alle 30 sentin mittaisisiksi ja kutsua aikaansaannosta tv-tasoksi. Pöytiähän kyllä löytyy.

Meillä on yli kahdeksankymppisen kaverini kanssa tapana soitella aina silloin tällöin toistemme (ja vähän muidenkin) terveystilanteita ja vointia muutenkin puiden. Tänään ilmeni, että kaveri oli ollut ensin Lohjan sairaalassa muutaman päivän, sitten kaksi viikkoa Karkkilan terveyskeskuksessa. Syynä oli korkealle kohonnut kuume.

Tauti ei ollut sikainfluenssaa, sen sijaan se oli paljastunut keuhkokuumeeksi. Kyselin hänen tämänhetkistä vointiaan, ja kaveri sanoi että muuten ihan ok, mutta sairaalassa makaaminen vetää aina ihan veteläksi. Jumpparilta oli kyllä tullut arvokkaita vihjeitä siitä, kuinka voi fyysistä oloaan kohentaa kotioloissa.

Sanotaan että torstai on toivoa täynnä, ja sitä se tuntuu olevan. Keuhkokuumetta on kutsuttu monilla lempinimillä, joista yksi on aika osuva: vanhuksen paras ystävä. Eli kun kunto menee oikein huonoksi, keuhkokuume tulee ja vie. Olen luullut, ettei siitä selviä kukaan kaverini ikäinen, mutta on ihan kiva myöntää erehtyneensä.

Käväisin äänestämässä niissä uusintavaaleissa. Tuli lähdettyä liikkeelle heti, kun ennakkoäänestys alkoi, ja sehän merkkasi tietysti jonottamista, ei kuitenkaan isosti. Kyllä siitä alle puolen tunnin selvisi.

Siinä jonottaessa tuli mieleen, että aika pian tulee unohtaneeksi semmoisia asioita, mitä on joskus onnistunut taltioimaan kalloonsa. Olen ollut järjestelemässä vaaleja kaupungin palveluksessa ollessani, ja systeemit olivat silloin ihan klaarit. Nyt lähdin äänestyspaikalla liikkeelle ihan väärällä tavalla – eli menin jonottamaan jo ennen kuin olin äänestänyt. Sitten valitsin jonon, joka olikin pitempi, ja tämän takia jonottaminen tietysti kesti vähän kauemmin.

No, siellä oli kyllä ihan hyvä tunnelma. Useampi äänestäjä kysyi, eikö saisi äänestää koneella. Ei saanut.

Kaupunki oli järjestänyt paikalle myös sen kaivatun kahvitarjoilun. Sen avulla äänensä käy antamassa monta ihmistä enemmän kuin olisi ilman kahvia. Peräänkuuluttamaani kakkua ei ollut, hyvän näköisiä keksejä kylläkin.

Toivottavasti jonot pysyvät sekä ennakkoäänestyksessä että varsinaisena vaalipäivänä.

Yleisurheilun MM-kisat menivät suomalaisten osalta vähän persuksilleen, mutta eihän se maailmanloppu ole. Tulipahan osoitettua mm., ettei urheilu oikein suju, jos on kipiä. Ja jos korvien väli menee kipsiin, ei siinä jalat eikä kädet juuri osaa hommiaan hoitaa. Mutta saatiin nähdä myös se, että tulevina vuosina uudet tähdet pitävät yleisön mielenkiinnon virkeänä.

Ja kyllä sitä kiinnostusta piisaa, jos radio ja tv näidenkin kisojen tapaan näyttävät taas kaiken. “Onneks tulee taas muutaki”, sanoi yksi kaveri, kun ei viime viikolla tahtonut enää löytää mieluista tv-ohjelmaa.

Eipäs nuolaista. Eikös se ole jo viikonvaihteessa taas se Suomi-Ruotsi?

Perunasta puheen ollen: on se merkillinen mukula. Sen ja ruskean kastikkeen kanssa minun sukupolveni ravittiin kakaraiässä. Kylläisiä ja tyytyväisiä oltiin, vaikka useimmiten soosin seassa ei ollut edes lihaa. Myös siihen aikaan harvinaiset kasvissyöjät peruna pelasti pidoissa ja kyläreissuilla. Kun muut herkuttelivat paistilla, kasvissyöjät nauttivat hissukseen perunaa eri muodoissa.

Peruna on yleensä kelvannut kaikille. Kerran on vastaani tullut kaveri, joka kelpuutti perunasta vain ranskalaiset. Oikein kovan paikan tullen saattoi mennä keitetty perunakin, mutta esimerkiksi muusiin hän ei koskenut.

Yhtä lailla yleisruokaa peruna on tänäänkin, vaikka jotkut paheksuvat hiilarilukemia. Joka tapauksessa sitä käytetään mitä moninaisimpiin tarkoituksiin keittiössä, ja tarjolla sitä on yhtä hyvin arkiruoissa kuin pitopöydissäkin.

Ja kun se ryökäle on vielä edullistakin.

Peruna on niin jokapäiväinen juttu, että sen hyväksi ei hoksata tehdä kaikkea mitä pitäisi. Kotimaiset kasvikset ry:n perunaekspertin kanssa ihmeteltiin kerran, kuinka kauppiaat näkevät hirmuisen vaivan pitääkseen limpparit ja muut virvokkeet sopivassa lämpötilassa, mutta peruna laitetaan huoneenlämpöön kuumien lamppujen loisteeseen. Noissa olosuhteissa peruna alkaa kehittää myrkkyä, mistä vihertyminen on näkyvä oire. Samaa myrkkyä on itäneissä perunoissa.

Yksi professori totesikin aikoinaan televisiossa, että jos perunaa tuotaisiin nyt uutena hyödykkeenä Eurooppaan, EU:n komissio kieltäisi ilman muuta sen tuonnin.

Mutta nykytilanteessa senkun syödään perunaa eri muodoissa ja nautitaan siitä.

Ylihuomenna meinaan yrittää ehtiä ennakkoäänestykseen.

Suomen Lähikauppa Oy:n  neuvonantajien nettisivuilla neuvonantajat kertovat mielipiteitään jääkaapista säilytysvälineenä ja luettelevat myös, mitä kaikkea kaapista nyt löytyy. Kertomuksista ei varmaan ihan tutkimusta pysty tekemään, mutta jotakin johtopäätöksiä on mahdollista tehdä ihan epävirallisesti.

En huomannut vastauksissa juurikaan ihmettelyn aiheita, kunnes yksi neuvonantaja hämmästeli, missä kaikkien perunat ovat. Ja tosiaan – niistä ei juuri näkynyt mainintoja.

Rupesin miettimään omalta kohdaltani tätä asiaa. Muistin heti 1980-luvulta joitakin tilanteita, joissa korvattiin peruna riisillä ja/tai pastalla. Ei onnistunut, vaan perunaa vaativat niin nuoret kuin vanhatkin – itsekin kaipasin perunaa. Ja sitten perunaa syötiin vanhaan tahtiin.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana tilanne on omalla kohdallani muuttunut ratkaisevasti. Kun aikaisemmin esimerkiksi kesä ei ollut kesä ilman uusia perunoita, tänä kesänä olen nauttinut niitäkin aika harvakseen. Välillä kuluu pitkiä aikoja niin ettei jääkaapissa ole yhtään perunaa. Tilalle ovat astuneet täysjyväriisi ja ruispasta, jotka ovat hyvää “polttoainetta” vatsan toiminnan kannalta ja muutenkin suht terveellistä muonaa. Ja hyvääkin.

Ennen katsoin riisin ja pastan ystäviä vähän pitkään, vaan en enää. Molemmat ovat ruokaa,  ja sitä osaa vanhemmiten arvostaa aina vain enemmän, kun hyvät fiilistelyt tuntuvat olevan yhä useammin kiven takana.

Yksinäisyys on monelle edelleen pahansorttinen ongelma, vaikka maan hallitusta myöten julistetaan usein, että kaveria ei jätetä. Usein kuitenkin jätetään, ja tästä maksetaan sitten laskua kalleimman jälkeen, kun sille kaverille pitää järjestää palveluja kotihoidosta terapiaan.

Yhteiskunta on se,joka noita palveluja joutuu järjestämään, tai sen ainakin pitäisi järjestää. Mutta on kavereita, jotka selviytyvät vuosikausia ilman yhteiskunnan apuuntuloa.

Joukko miespuolisia selviytyjiä on vuosia kokoontunut lähes päivittäin Ekin baarissa Karkkilassa. Useimmiten porukka tapaa aamukahvin äärellä, mutta yhteyksiä pidetään välillä muutenkin. Porukka on pienen piirin alunperinkin muodostama, ja sen toiminta on muotoutunut omatoimisesti sen mukaan, mikä kulloinkin on tuntunut hyvältä.

Tätä nykyä tuo varttuneemmista miehistä koostuva “poikakerho” on eräänlainen Ykkösen aamu-tv:n Jälkiviisaiden karkkilalainen versio. Sen ansiosta arkipäivisin on aina ohjelmaa ilman keksimispinnistyksiäkin.

On varmaan hyväkin, että porukka on itse luonut systeeminsä. Jos se olisi yhteiskunnan luomus, siellä pidettäisiin pöytäkirjaa tai tehtäisiin jotain muuta virallista. Mutta itse luotuna tuollaiset kerhot ovat terveysvaikutteisia: palaveri päivässä pitää tohtorit ja laitoshoidot loitolla.