laaksosia

Suomessa on holotnan alkukesän jälkeen nautittu todellisesta kuumasta kesästä. Ennusteet sanovat, että kovimmat helteet ovat ainakin tässä vaiheessa ohi, mutta onhan niitä piisannut.

Vanha mies alkaa herkästi muistella menneitä, kun kesäpäivät ovat jatkuneet jatkumistaan. Loppujen lopuksi lapsuudesta muistuu mieleen lähes pelkästään tällaisia aurinkoisia, tosi kuumia päiviä. Selät paloivat ja jalat rohtuivat, kun pompittiin Karjaanjoessa ja upotettiin jalat tinasaveen. Yleisesti ottaen lystiä oli.

Mutta liittyi vanhan hyvän ajan kesiin inhokkejakin. Minun maailmassani kaksi semmoista oli yli muiden. Oppikoulun oppilaiden todellinen piina kesän aikana oli kasvien keräily. En muista, pitikö kesän aikana kerätä ja kuivata 30 vai 50 kasvia, mutta pirunmoinen määrä kuitenkin. Niiden ajatteleminenkin pilasi kesätunnelmaa.

Ja ne riettaan kasvit piti sitten vielä kiinnittää siististi herbaarion lehdille kaikkine tärkeine tietoineen, mm. latinalaisine nimineen ja heimoineen. Myöhemmin ne piti vielä tunnistaa, kun maisteri näytti kasvia.

Olen ymmärtänyt, että tuo kuvottava kasvisouvi poistettiin jossakin välissä koululaisten kesäriennoista, mutta puhuttiinko hiljan, että taas palataan siinäkin entiseen. Toivottavasti ei.

Toinen helvetinmoinen rääkki olivat heinätyöt. Tykkäsin maatalon metsätöistä ja jopa sonnanajosta, mutta heinätyöt olivat vihoviimeinen laji kesätyövalikoimassa. Se oli kuumaa, hikistä, pölyistä ja raskasta työtä, josta mielestäni puuttui kaikki inhimillinen. Senpä takia en ole voinut koskaan ymmärtää niitä, jotka tunkevat melkein väkisin maatiloille verestämään vanhoja muistoja heinäntekoaikaan. Minua ei saataisi noihin karkeloihin, vaikka olisi kaljakori joka saran päässä.

Huijui! Oikein puistattaa, kun muistelee menneitä.