laaksosia

Asuntojen hinnat ovat lievässä nousussa.

Kotitaloudet uskovat parempaan tulevaisuuteen aikaisempaa hanakammin.

Ilkka Kanerva hämmästelee toimiaan kohtaan syntynyttä epäluuloa ja kritiikkiä ja pitää niitä jopa loukkaavina.

Pääministeri Matti Vanhanen sanoo, ettei opposition puheissa ole päätä eikä häntää.

Kohta taas kansanedustajat palailevat töihin, ja silloin heille voidaan hallituksen aitiosta taas huutaa “höpöhöpö”.

Tuntuu jotenkin tutulta ja turvalliselta. Alkaa itsellekin muodostua käsitys, että kyllä tästä selvitään. Ilmassa on taloudellista taantumaa ja sikainfluenssaa, mutta on kai sitä pahemmistakin paikoista selvitty.

Toivotaan että laman selkä on jo taittunut. Sehän merkitsee sitä, että edessä on valoa, vaikka ennusteet lähitulevaan ovat vielä kovin synkkiä.

Meinaan antaa ittelle luvan kännykän vaihtoon ihan lähipäivinä. Enkä kyllä pidä itseäni mitenkään kevytmielisenä kuluttajana, päinvastoin. Saattaahan se olla osatekijä vaikka jonkun työpaikan säilymiseen.

Lahjonnasta on puhuttu paljon viime päivinä, kun on selvitetty vaalirahoitukseen liittyviä sotkuja. Suomeahan on totuttu pitämään yhtenä vähiten korruptoituneena maana. Olipas vaikea termi, toivon mukaan meni oikein.

Näissä vaalirahoitusjutuissa on pyritty puhdistamaan poliitikkojen mainetta jopa loukkaantumalla kytkyepäilyistä (pääministeri). Kirkkain silmin niin rahan saajat kuin antajatkin ovat toistelleet, ettei  toiselta osapuolelta ole odotettu vastapalveluksia.

Klassinen klisee on, että ilmaisia lounaita ei ole. Se pitää paikkansa, ja samalla periaatteella voisi sanoa, ettei kukaan anna hyvänhyvyyttään rahaa toiselle, ei etenkään poliitikolle. Jos ei muualta, niin ainakin rivien välistä löytyy totuus, joka yrittää hiljaa ja huomaamatta vihjata siitä, mitä toiselta odotetaan. Näin syntyy herkästi niitä kuuluisia “koplauksia”.

Viimeisin ihmettelyn aihe on ollut taannoisen tähdenlento-ulkoministerin Nova Groupilta saama taloudellinen apu synttäribileiden järjestämiseen. Summa on sen verran iso, ettei sitä ole edes yritetty väheksyä pois keskustelun piiristä. Lahjan saaja on kyllä ollut etupäässä hämmästynyt siitä, että mokomaan summaan on tartuttu.

Voi olla, että ex-ministerin ihmettely on ihan aitoa. Hän edustaa näissä lahjakuvioissa ihan eri sukupolvea kuin tämän päivän aikaansa seuraavat tuoreemmat poliitikot. Esimerkiksi 1960-luvulla kestitseminen ja sen antimista nauttiminen olivat “maan tapa”. Itsekin olen ryypännyt ja mässäillyt journalistina koreissa pöydissä ja nauttinut muustakin vieraanvaraisuudesta. Se oli siihen aikaan aivan yleistä, mutta se oli myös avointa. Ajat muuttuvat: jos samaa peliä harrastettaisiin tänään, olisi paikallisia poliitikkoja ja liikemiehiä jatkuvasti käräjillä ja tiilenpäitä lukemassa.

Joillekin tuon ajan normit ovat jääneet päälle, kuten mainitulle ex-ministerille. Samoin on päässyt käymään valtion viraston pääjohtajalle, joka aikoinaan kameroiden edessä ylisti ko. poliitikkoa (taisi käyttää jopa termiä “hyvä veli”) ja ilmoitti, että talossa on aina tätä varten sauna lämpimänä ja käytettävissä.

Onneksi nykypoliitikoista varsinkin nuorempi polvi on hyvin ymmärtänyt ja omaksunut uudemman lainsäädännön ja käytännön. He eivät ihmettele ison synttärilahjan aiheuttamaa kohua. Samanlainen suhtautuminen on myös vanhemmilla poliitikoilla, jotka ovat seuranneet aikaansa sekä tajunneet sen muuttuvan jatkuvasti.

Ei tainnut olla ihan sattuma, että Ylen tv-uutisissa toimittaja käytti ex-ministerin saamasta rahasummasta termiä “tukiainen”.

Eipä olisi muutama vuosikymmen sitten uskonut, että  Karkkilassa harjoitetaan maltillista ja sopuisaa kunnallispolitiikkaa, kun sen sijaan Nummi-Pusulassa meno on koko lailla hurjaa. Tänä päivänä Karkkilassa pyritään pitkälti konsensukseen, naapurissa saadaan äänestettyä melkein asiasta kuin asiasta.

Vielä esimerkiksi 1960-luvulla Karkkila oli otsikoissa, kun viivytystaistelun tuoksinassa valtuuston kokouksia ei saatu päätösvaltaisiksi. Jos kokous pystyttiinkin aloittamaan päätösvaltaisena, tietyssä vaiheessa osa valtuutetuista poistui salista, ja nuppiluku jäi liian pieneksi päättämään mistään. Seuraavaan kokoukseen sitten ei taas tullut edes alkuun riittävää määrää valtuutettuja. Tuota kähinää ennen kokoukset olivat värikkäitä, kun yksi ryhmä pyrki määräämään suurin piirtein kaikesta.

Tuohon aikaan Pusulan valtuuston kokoukset olivat leppoisia, ja ne kestivät helposti aamuyhdeksästä pitkälle iltapäivään. Asioiden loputtua puheenjohtaja kysyi, että “mistäs nyt sitten puhuttaisiin, ettei tarttis viäl kotiin lähtee”. Kokoukset olivat kuin juttelutuokioita Kuntalan salissa.

Vielä 1970-luvulla Karkkilassa haukuttiin ja pöllyteltiin joskus oikein urakalla kauppalan/kaupunginujohtajaa. Silloinen johtaja sanoi itseensä kohdistuneiden ripitysten kuuluvan asiaan. Pusulassa ei johtajaa samalla tavalla ryöpytetty.

Karkkilassa ei ole sittemin ollut suurempia selkkauksia muidenkaan johtavien virkamiesten kanssa. Nummi-Pusulasssa näitä on ollut tämän tästä.

Tänään? Karkkilassa ollaan tosiaan rauhanomaisella asialinjalla. Nummi-Pusulassa meininki tuntuu kärjistetysti sanoen sellaiselta, että jos haluaa kaataa jonkun hankkeen, se kannattaa ensin myydä kunnanjohtajalle. Jos hän esittää hankkeen toteuttamista, esitys kaatuu takuuvarmasti kunnanhallituksessa tai valtuustossa. Ja hanke saa olla kuinka hyvä tai huono tahansa.

Yle joutuu joka kesä perustelemaan ja tähdentämään, ettei sen kanavilla tule kesäisin pelkkiä uusintoja. Tuollainen käsitys kun tuppaa katsojalle väkisinkin muodostumaan. Todisteluista huolimatta selitykset eivät vakuuta, vaikka Yle onkin jättänyt osasta ohjelmia pois maininnan siitä, että kysymyksessä on uusinta.

Esimerkkejä katsojan mielipiteen tueksi on vaikka millä mitalla. Riittäköön tässä yhteydessä pari ensin mieleen tullutta.

Yle mainosti, että suosittu sarja Yorkshiren etsivät palaa ruutuun loppukesällä uusien jaksojen kanssa. Sitä ennen kesän aikana katsellaan uusintoja.

Loppukesällä aletaan nähdä uusia jaksoja myös Sydämen asialla -sarjasta. Sitä ennen kesällä katsellaan uusintoja.

Brittisarjojen kylkeen lyödään usein leima “Katsojien toiveuusinta”. Varmasti tämä pitää paikkansa vaikkapa noiden mainittujen sarjojen kohdalla. Mutta kuka on mahtanut toivoa uusiksi Peteliuksen ja Ruonansuun sikspäkkiä? Ei kai katsojilla niin huono maku ole.

Peteliushan sai tehdä myös tuoretta kesäohjelmaa. Useana lauantaina saatiin kuulla kertomuksia mänteistä ihmisistä, jotka häiritsevät julkkisten elämää ymmärtämättömillä ja typerillä tavoilla. Tietysti hyvä, että tätäkin puolta joskus käsitellään – eikä aina sitä, että julkut haluavat pitää itsensä palstoilla ja ruudussa hinnalla millä hyvänsä.

Onneksi Laaksosia on levittäytynyt myös Hämeenkyröön. Muuten ei mielenkiintoinen teos “Onko tukka hyvin” olisi varmaankaan etsiytynyt käsiini. Kysymyksessä on antologia, jonka tekijät ovat Hämeenkyrön kansalaisopiston kirjoittajakurssin ja kuvataideryhmän opiskelijoita lukuvuonna 2007-2008. Antologia on myös opiston 40-vuotisen opistotoiminnan juhlajulkaisu.

Tämä teos ei ole mitään uneen vaivuttavaa iltalukemista, vaan hyvinkin virkistävä luomus, joka houkuttaa  suuresti lukemaan kaiken alusta loppuun, kun on kerran aloitettu. Itse luin tekstejä sieltä täältä hyppelehtien ja valikoiden vähän fiiliksen mukaan. Näin tuli nautittua runoutta, suorasanaista fiktiota ja asiatekstiä, jämäkkää asiaa ja hurvitonta irroittelua sikinsokin.

Lähestymistyylini ei ollut hassumpi valinta. Lukiessa koetin piirtää mieleeni kuvaa tekijästä, kun nimiä ei ollut heti tekstien ohessa. Metsäänhän ne arviot tietysti ja varmasti menivät, mutta tuo aivourheilu täydensi jollakin tapaa lukukokemusta.

En tiedä, onko se hyvä vai huono ratakaisu, että kirjoittajien nimet eivät ole heti tekstien yhteydessä. Alkuhämmingin jälkeen se ei ainakaan minua tuntunut suuremmin askarruttavan.

Joka tapauksessa tekstit ja niiden yhteydessä olevat kuvat piirtävät hienon ja monipuolisen kokoelman, jonka suurimpia rikkauksia on juuri tuo monipuolisuus. Tekijöiden joukossa on varmasti virtuooseja, mutta myös vasta harrastuksen alkumetreillä olevia. Täyttä taidetta kuitenkin koko teos alusta loppuun. Joukossa on myös meidän Jaska, joka voidaan varmaan lukea mihinkä tasoryhmään tahansa.

Muutenkin tuon ansaitusti painoasuun saatetun aineiston ohella tekijöiden joukko vaikuttaa pirteän monipuoliselta. Siinä on oikeastaan Hämeenkyrö – Taatalandia – pienoiskoossa.

Kyllähän Taatakin olisi tämän teoksen kelpuuttanut kotiseudun käyntikortiksi ja ollut siitä henkisten perillistensä puolesta myös ylpeä.

Ja tästä kaikesta tuli mieleen, että on kulunut taas tovi siitä, kun Karkkilassa on viimeksi julkaistu antologia tai albumi. Olisikohan jälleen aika?

Päätin kohentaa sekä henkistä että ruumiillista oloani ja hankkia kunnollisen työtuolin. Tähän asti käytössä ollut istuin ei ihan heppoinen ole ollut sekään, mutta se on halpamyymälästä suoritettu hankinta, ja ominaisuudet ovat sen mukaiset. Esimerkiksi selkänojaa ei pysty säätämään mihinkään siitä, mihin se automaattisesti asentuu. Tästä johtuen noja painaa aina selkää etukenoon, ja istuja näyttää olevan lentoon lähdössä.

Uuden tuolin pystyy säätämään selkäystävälliseksi, ja on siinä monia muitakin säätömahdollisuuksia. Tuolia on nyt testattu ilta ja aamu, ja täytyy sanoa että selkä lepää. Muutenkin tuolissa on hyvä istua, vaikka kaikkia säätöjä ei ole vielä edes viritetty.

Tulokas on koko lailla massiivinen ilmestys, ja se vaatiikin suuremman osuuden pinta-alasta kuin edeltäjänsä. Lisäksi tuoli on sen verran korkea, että se rajoittaa jo jonkun verran näkyvyyttä olohuoneessa. Mutta väliäkö hällä. Kysymyksessä on investointi terveyteen ja tulevaisuuteen, joten kyllä se näkyä saa, eikä meillä muutenkaan neliöitä lasketa.

Sitten jos tulen vielä vanhemmaksi ja väsyneemmäksi enkä jaksa enää kirjoittaa, säädän tuolin uusiksi niin että siinä voi lökötellä vaikka telkkaria katsellen – kelpaa siis vaikka keinutuolinkin korvaajaksi. Sulo V:n tapaan voi lisäksi todeta, että sain sen halvalla.

Joskus täytyy myöntää, että toiset osaavat paremmin. Tämä kukkanen on lainaus Helsingin Sanomien mielipidesivulta 21.7.2009. Kirjoittaja on Risto Salmi Savonlinnasta:

Eipähän voro ainakaa joutilaana makkoo

Kirves lähti kevväällä suaresta pakkoo,

ihelle ostin, en tarkottanu ylleiseen jakkoo.

Varmaan sillä nytkii joku halakoja hakkoo,

no parempi lyyvä pölliä ku ommoo akkoo.

Eipähän voro ainakaa joutilaana makkoo,

hyvin iskee Fiskarssi aina koivupöllin rakkoo.

Joku sen kirveen haki, en puhu mie kakkoo,

eikä tämä riimittely miulta vieläkää lakkoo.

Rinnassa jos kolokuttaa, mökille takaisin nakkoo.

Poliisille jos ilimottasin, asia kai piättyis sakkoo.

Jalakaan se suattaa lipsahtaa, en sitäkää takkoo,

sitteitä laittasit sitten hirmusen huavan vakkoo.

Kuten tuli todettua vähän aikaa sitten, valtio on luopumassa nykyisen kaltaisesta sähköisestä tunnisteesta/allekirjoituksesta, joka on ollut henkilökortin osasena. Miljoonia on palanut ja vuosia kulunut, mutta valmista ei ole tullut.

Viimeisimpien kaavailujen mukaan sähköinen tunnistus yritetään ehkä ympätä kännykkään. Kuulemma pankit vierastavat ajatusta, kun sitä kännykkää ei ole kaikilla.

Myötätuulessa on ollut suunnitelma, jonka mukaan tuon sähköisen henkilökortin korvaisi usb-tikku. Semmoinenko sitten on jokaisella?

Voi olla, että olen käsittänyt jotakin väärin, mutta koko projektin ajan tieto on kulkenut kovin heikosti yleisölle, jonka puolesta kai tuota työtä yritetään tehdä.

Yhteiskunnan eri tahojen tiedotustoimia on useimmiten jouduttu arvostelemaan, kun tieto ei kulje, ja silloin tällöin esiintyy voimakasta intoa pikemminkin salailuun. Avoimen tiedotuspolitiikan tärkeyttä on kuitenkin todisteltu joka käänteessä, ja kieltämättä sitä on myös alettu noudattaa yhä paremmin.

Todellisia haasteita tiedotustoiminnalle ovat todelliset katastrofit ja uhat. Näistä viimeisin tuttavuus on ollut se sikainfluenssa, jota nyt seurataan tiiviisti niin viranomaisten kuin mediankin piirissä.

Sikainfluenssan tiimoilta voidaan jo alkaa kysellä, onko tieto kulkenut liiankin hyvin ja liian kitkattomasti. Kun tiedon jakajia ja heidän kauttaan (toivottavasti) oikeaa tietoa on hyvin saatavilla, sitä päivitetään nyt jatkuvasti. Tämän johdostat tänään julkaistu tieto ei pidäkään ehkä huomenna enää paikkaansa, ja silloin huomenissa julkaistaan ihan uutta tietoa, joka taas ylihuomenna saattaa olla erilaista jne….

Tuossa tilanteessa muodostuu herkästi sellainen kuva, ettei homma ole hanskassa läheskään niin jämäkästi kuin pitäisi, ja viranomaisten toimet näyttävät jonkunsorttiselta sohlaamiselta.

Mutta parempi näinkin kuin se, että joku istuisi tiedon päällä eikä luovuttaisi sitä mihinkään. Kansalaiset kyllä voittopuolisesti ymmärtävät, että tilanteet vaihtelevat nyt nopeasti. Ja kun asiallista tietoa on saatavilla, ei sitä pelättyä paniikkiakaan synny.

Kyllä ottaa onttoon onteloon, kun seuraa nykypäivän median kielenkäyttöä. Poliitikkojen ja virkamiesten hämäävät käsitteet tuntuvat menevän tiedotusvälineissä ihan helposti läpi.

Voihan tämä olla tietysti vanhan ja kärttyisän ex-journalistin tyhjänpäiväistä marinaa, mutta olen edelleen sitä mieltä, että “säästö”-käsitettä rusikoidaan päättäjien ja median myötävaikutuksella ihan uuteen uskoon. Tuon käsitteen avulla toimenpiteet saadaan näyttämään hyväksyttävämmiltä kuin ne muuten olisivat.

Siis: kun palveluja supistetaan tai peräti lopetetaan, puhutaan säästöistä. Kun henkilökuntaa laitetaan pakkolomalle tai annetaan peräti kenkää, puhutaan säästöistä. Kun poistetaan urheilun ja muun kulttuurin tukia, puhutaan myös säästöistä, samoin kun puhutaan vanhusten palvelujen supistamisesta.

Onkohan minulle opetettu aikoinaan ihan soopaa, kun säästämisen sanottiin olevan rahan syrjään laittamista pahan päivän tai muun tärkeän asian varalle? Nykypäivän säästöt eivät varastoidu mihinkään kasvamaan korkoa, vaan päin vastoin pitkällä tähtäimellä merkitsevät kustannusten tuntuvaaa kasvua tulevaisuudessa. Lyhytnäköiset “säästöt” pamahtavat käsiin suhteellisen äkkiä samalla tavoin kuin “säästökohteina” markkinoidut kiinteistöjen korjaustöiden siirrot.

Olen varmaan tyhmä, mutta en ymmärrä vieläkään, miten palvelujen teurastus voi olla säästöä.