laaksosia

Taidan ruokkia kuvaa vanhasta kärttyisestä ukosta, mutta kun tuli aloitettua noilla liikenneasioilla, jatketaan. Ja otetaan tarkastelun alle vesillä liikkuminen.

Nythän on niin, että muutamaa kymmentä hukkunutta ei pidetä enää oikein minään. Kampanjoita kyllä uusitaan vuosittain, mutta teho tuntuu jäävän aina vähän heikoksi. Ne aivot tahtovat unohtua narikkaan, ja sitten keikahdetaan kännipäissä veneestä veteen.

Eikö vesilläkin pitäisi pyrkiä nollatoleranssiin? Tavoite olisi tietysti utopistinen, mutta muutamat konstit voisivat auttaa pääsemään kohti sitä.

Konsti numero yksi: uimakoulu pakolliseksi oppivelvollisuusiässä. Ei liene kovin vaikea järjestää koulujen liikuntatunneilla.

Konsti numero kaksi: ruorijuopon vene aina valtiolle käryn käydessä. Jos vene ei ole oma, valtiolle vastaava summa rahana. Mitä fiinimpi vene, sitä paremmin varmasti tehoaa.

Konsti numero kolme: maistissa olevia ei lainkaan veneisiin. Juopunut matkustaja on turvallisuusriski siinä missä kuskikin. Kun joutuisi jäämään muutaman kerran saareen ennen kotimatkaa, oppisi ehkä olemaan sen verran selvänäkin, että kelpaisi veneeseen.

Ei näillä koko ongelmaa ratkaista, mutta sietäisi kokeilla.

Asenteeni ehkä paljastavat sen, että minulla ei ole venettä, osaan auttavasti uida, ja venematkalla olen todella harvoin.

Tiedän, että söhäisen aika pahasti kusiaispesää, kun yritän puhua viisaita ikäihmisten suhtautumisesta ajokorttiinsa. Tuttavapiirissä on moni joutunut sen tosiasian eteen, että lääkärinlausunnon perusteella ajo-oikeus on ehkä lakkaamassa. Viimeksi eilen yksi kaveri soitti oltuaan lääkärissä ja oli sitä mieltä, että ajokortti olisi pakko saada taas viideksi vuodeksi.

Olen saman kaverin kanssa monta kertaa räknännyt, että häneltä kuluisi paljon vähemmän rahaa, jos hän luopuisi autostaan ja käyttäisi pari-kolme kertaa viikossa taksia. Asiointimatkat ovat suhteellisen lyhyet.

Mutta tuo muutos olisi niin raju, etteivät laskelmat muistu enää mieleen, kun tulee hätä siitä, että elämisen laatuun ollaan puuttumassa.

Yhtä tunteenomaisesti asiaan ovat suhtautuneet likipitäen kaikki tuttavani, eivätkä he ota oikein todesta sitä, kun olen sanonut, että minulta saisi kortin viedä vaikka heti. Korttini on voimassa vuoteen 2015, ja silloin en takuulla hae sille pidennystä. Enkä tosiaan panisi pahakseni, vaikka ajo-oikeus osaltani lakkaisi jo nyt. Lääkitys on ainakin tällä hetkellä semmoinen, että olen vaarallinen itselleni ja muille jo vaikka polkupyörällä.

Olen mielestäni näinäkin aikoina elänyt suhteellisen täysipainoista elämää, vaikka en ole auton ratissa ollutkaan. Pirssit ajavat tarvittaessa, ja apua löytyy myös esim. tyttäreltä ja muilta ystäviltä. Viime syksynä leikkauksen jälkeen naapuri kuskasi aina kauppareissut eikä antanut minun kantaa ostoksia.

Olen siis ilmeisesti mukautunut tilanteeseen. Olen tottunut ajatukseen, että joudun ehkä luopumaan ajokortista.

Eivätkä muutkaan sillä kortilla aja, vaikka välillä tuntuu siltä, että näin ajatéllaan. Harva ikäihminen saa täysin puhtaat paperit korttia uusiessaan. “Kyl sää kortin saat, mut en mää sul autoo lainais”, yksi lääkäri sanoi asiakkaalle.

Karkkilan edustuskorisjoukkue luopuu sarjapaikastaan pudottuaan pääsarjasta. Se ei suinkaan merkitse koripallon katoamista paikkakunnalta, mutta oleellisesti asetelmat muuttuvat. Kun vauhtia haetaan alemmilta tasoilta, kestänee vuosia ennen kuin Karkkilan perinteikäs koripalloelämä on taas laajemman mielenkiinnon kohteena koko maassa.

Koripallotoimintaa on moitittu siitä, että se on lähes ainoana päässyt nauttimaan suuremmista tuista niin yhteiskunnalta kuin liike-elämältä. Hyöty on kuitenkin ollut melko lailla molemminpuolista.

Jos mitään räväkkää ei koripallorintamalla keksitä, tarvitsee Karkkila joka tapauksessa jonkunlaisen korvaajan koripallolle – ainakin joksikin aikaa. Mikä  saisi paikkakunnan näkymään jatkuvasti edes pienissä otsikoissa koko valtakunnassa? Mikä on omiaan yhdistämään isot joukot talkoolaisia? Mikä saa heidät puhaltamaan yhteiseen hiileen? Mistä tulisi kestopuheenaihe Ekin baarin ja muidenkin paikkojen keskustelukerholaisille?

Olisiko suunnistus koko paikkakunnan yhteinen suosikki? Vai pitääkö urheilun sijasta alkaa etsiä muuta kulttuuria, joka kokoaisi rivit?

Siinä sitä piisaa pohdittavaa ainakin syksyyn asti. Mutta kiiru alkaa olla.

Tuumaamisen ohella kannattaa pitää sitä koripalloakin hengissä, sillä se on tärkeää nuorisotoimintaa. Ja huippupelaajia on ennenkin pystytty kasvattamaan omista riveistä. Eikä kaikkien tarvitse olla niitä huippujakaan. Kyllä liikunnasta irtoaa muutakin iloa.

Seuraavat rivit sisältävät yksityisen ajattelijan marmatusta, eivätkä mielipiteet ja analyysit perustu mihinkään akateemiseen tai muuten tieteelliseen asiantuntemukseen. Mutta kun paljon seuraa telkkaria ja radiota, tulee väkisinkin kiinnittäneeksi huomiota ärsyttäviin yksityiskohtiin, jotka toistuvat ja toistuvat. Joku toinen voi etsiä ja löytää samanlaisia kukkasia näistä omista teksteistänikin, mutta siitä vaan.

Juuri äsken, kun tulin koneelle, urheilutoimittaja Tapio Suominen sanoi jonkun asian saaneen “varsin dramaattisen” käänteen. Se määritelmä tuli kuin tilauksesta, sillä juuri Suomisen jatkuvasti toistama “varsin” on yksi niistä minua ärsyttävistä hukkasasnoista.

Väitän, että ilmaisu “dramaattinen” on yhtä väkevä kuin “varsin dramaattinen”.

Aivan samalla lailla muistan jossakin urheiluselostuksessa putkahdelleen sanan “erittäin”. Kun selostajan apuna ollut asiantuntija sotki tuota sanaa joka paikkaan, tuntui siltä että “erittäin” ei kohta enää tuntunut ollenkaan tarpeelliselta ja tarkoitetun voimakkaalta ilmaisulta. Se alkoi maistua täytesanalta, joka oli ihan turha.

Näinä päivinä yleisimpiä turhia sanoja on “eli” tai “elikä” tai “elikkä”. Niitä sotketaan paikkaan kuin paikkaan tosi suruttomasti. Tuote-esittelijä avaa useinkin selostuksensa sanalla “eli”. Missikisan osanottajat esittelevät itsensä, ja noin joka toinen aloittaa: “Eli olen NN NNN.”

Jos tutkii asiayhteyksiä, joissa “eli” tai sen sukulaiset esiintyvät, huomaa hyvin, kuinka mikään ei useinkaan muutu, vaikka sanan jättäisi pois. Siis turha sana tämäkin. Olen kerran räknännyt eli-sanoja puolen tunnin ruokaohjelmassa telkkarissa. Eli ja elikä esiintyivät noin 30 kertaa

Eli se sana toistui keskimäärin kerran minuutissa. Voi saakeli! Kriitikkokin sortui.

Tästä on ollut puhetta ennenkin, mutta ei tärkeästä asiasta koskaan liikaa rummuta. Kysymys on valokuvista – niin vanhoista kuin uusistakin. Niitähän meillä kaikilla on nurkat ja laatikot väärällänsä. Värikästä historiaa tallennettuna on kiitettävät määrät. Tai olisi, jos olisi merkitty ylös, keitä niissä kuvissa on.

Elämäkertojen ja kyläkirjojen ym. teosten kirjoittajat ovat usein lirissä näiden juttujen takia. Kansa kantaa isoja määriä vanhoja valokuvia julkaistavaksi, mutta kenelläkään ei ole tietoa kuvien henkilöistä. Tänä päivänä kuvaaminen on entistä helpompaa, joten tätä uutta historiaakin tallentuu koko ajan enemmän.

Kuinka pienestä vaivannäöstä kaikki oikeastaan onkaan kiinni! Jokaisen kannattaisi luoda systeemi, jonka avulla kuvien taltioimisen yhteydessä voisi tehdä luettelon kaikista kuvissa olevista ihmisistä. Siinä vaiheessa kysymys on tosiaan pikkujutusta, mutta jonkun ajan kuluttua tuo homma voi olla ylivoimainen. Huomasin joku päivä sitten, että en itsekään osaa enää luetella albumini kuvista ihmisiä nimeltä, vaikka kuvat eivät tosiaankaan ole mitään esihistoriallisia. Muisti on tältä osin alkanut pätkiä sen verran, että omat luettelotkin jäävät siis vajaiksi.

Parannetaan tapamme.

Kansa rynnii taas shoppailemaan suurella innostuksella, kun kesän alennusmyynnit ovat alkaneet. Kauppa käy, kun mm. kesäsesongin tuotteet ovat nyt tyrkyllä ronskisti alennetuin hinnoin. Kauppiaiden harmiksi läheskään kaikki eivät ole liikkeellä ostoaikeissa, vaan heille on alennusmyynneissä kiertelemisestä tullut yksi vuoden pysyvistä viihdeohjelmanumeroista.

Eipä ole ihme, jos kansa ei aina ole täysin rinnoin mukana kulutusjuhlissa. Ei sitä kenenkään kukkaro kestäisi. Nykyisin nimittäin “normaalia” kaupankäyntiä on kovin vähän. Alennusmyyntejä on monta kertaa  vuoden mittaan. Eikä silloinkaan tietysti kauppa käy toivotulla tavalla, kun kansa on tottunut malttamaan ja odottamaan alennusmyyntiä, joka on kuitenkin kohta käsillä.

On käynyt niin, että käsite alennusmyynti on kärsinyt inflaation.

Tilanteen korjaaminen on melkoisen työläs toimenpide, niin fiksuksi suomalainen kuluttaja on totutettu. Hänelle on selvää, että kauppojen hinnoissa on rutkasti ilmaa, ja todelliset hinnat tulevat näkyviin pienellä odottelulla. Malliesimerkki nykyajan hinnoittelusta on optikkoalan kehittämä: hirmuisia alennusprosentteja printataan isoin kirjaimin näytille pitkin vuotta. Samaan ovat ajautuneet pikkuhiljaa muutkin liikkeet, eikä kehitykselle ole näkyvissä loppua.

Onneksi kansa osaa nykyisin suhtautua jo kriittisesti noihin alennuksiin. Enää ei haksahdeta samaan systeemiin kuin entinen mies, joka  kulki kodinkoneliikkeissä ja vertaili niiden alennusprosentteja katsomatta lainkaan lähtöhintoja.

Kovin yleinen hokema on sinnikkäästi se, että on lottovoitto kun on syntynyt Suomeen. Läheskään aina kaikki suomalaiset eivät allekirjoita tuota, mutta maamme erinomaisuutta todistellaan kuitenkin, niin kotimaassa kuin ulkomailla. Erityisen hyvää mainetta nauttii suomalainen sosiaaliturva.

Tuosta sosiaaliturvastakaan ei olla yksimielisiä. Varsinkin vähävaraisimmat kansalaiset ovat joutuneet eri puolilla Suomea ahtaalle, kun ne hyvät systeemit eivät toimi.

Liian usein tuttavapiirissä on ollut tapauksia, joissa ihminen on joutunut työttömäksi ja sitä kautta ahdinkoon. Työttömyyttä vartenhan on pistämätön  korvaussysteemi, mutta kun tätä kautta hakee apua, sitä ei niin vain tulekaan. Korvaukset saattavat viipyä kuukausia, ja tätä perustellaan töiden ruuhkaantumisella työttömyyskassoissa.

No, tuollaista vartenhan yhteiskunnassa on toimeentulotuki, josta löytyy apu silloin kun sitä ei muualta saa. Näin asia on paperilla, mutta käytännössä toimeentulotukikin saattaa viivästyä pahemman kerran. Pulaan joutunut kansalainen on yhä enemmän pulassa. Teoriassa rahaa on tulossa kahdestakin suunnasta, käytännössä ollaan puilla paljailla.

Systeemien luominen meiltä näyttää onnistuvan, mutta ei se paljon lohduta, jos systeemit eivät toimi. Ne toimivat vain silloin, kun niitä ei niin palavasti tarvita.

Tarttis tehrä jotain.

Nätin kesäpäivän liikenteessä kiinnittyi huomio tänään prätkään, jolla nuori motoristi ajoi hissukseen kohti Karkkilan keskustaa. Pyörä oli semmoinen, jota moni varmaan kadehtii. Oli selvästi iso kone, ja pyörää oli hoidettu todella hyvin. Varsinainen kaunotar.

Yksi yksityiskohta tuossa ajoneuvossa ei jotenkin sopinut kuvaan: moottori surrasi hiljaisesti kuin pikkuisen kissimirrin kehräystä jäljitellen. Tavallisesti tuollaisten vehkeiden ääni on hirmuinen ja hermoja raastava, mutta tuo tämänpäiväinen esimerkki oli suora osoitus siitä, ettei helvetillinen meteli moottoripyörissä ole mikään pakon sanelema ominaisuus.

Suvun sähköpostiringissä yksi jäsen kertoi pari päivää sitten valvoneensa yöllä, kun joku mopojengi metelöi pitkin yötä. Kysymyksessä lienee sama jengi, jonka häiriköinnistä on aikaisemminkin näkynyt paheksuntaa. Kysymys ei ole yksinomaan metelistä, vaan sen kylkiäisenä tuntuu syntyvän muutakin vahinkoa. Ja kyseinen ajo on päämäärätöntä, turhanpäiväistä.

Tulee väistämättä mieleen omat nuoruusajat, jolloin mopojen ja isojenkin prätkien liian koviin ääniin puututtiin aika herkällä kädellä. Poliisit saattoivat noista – usein tarkoituksella viritetyistä – vehkeistä viedä kilvet yhdessä vilauksessa. Nyt en ole vuosiin nähnyt virkavallan puuttuvan kovaäänisiin laitteisiin kertaakaan. Lienee lain sisältö muuttunut, tai sitten on tapahtunut jotakin muuta, joka selittää tilanteen.

Kuten Väinö Linna totesi: Suomen kesä on kaunis mutta lyhyt. Toivotaan ettei sitäkin vähää pilata melusaasteella. Jos tämän puolen tarkkailuun ei poliisilla ole resursseja, laitteita tai säädöksiä, järjestetäänpä niitä.

Nykypäivän ihminen joutuu (useimmiten tahtomattaan) silloin tällöin tekemisiin jonkun firman asiakaspalvelun kanssa. Varsinkin telealan operaattorien asiakaspalvelunumerot ovat muodostuneet käsitteiksi, eivätkä useinkaan kovin positiivisessa mielessä.

Ennen vanhaan suomalaiset virnistelivät varsinkin Itä-Euroopan maiden jonoja ja jonotuksia, mutta eipä virnuilla enää, kun ne jonot ovat alkaneet olla arkipäivää noissa asiakaspalvelunumeroissa ja esim. pankeissa. Leipäjonotkin ovat osaltaan saaneet hymyn hyytymään.

Moneen asiakaspalvelunumeroon on viritetty odotusmusiikkia ja säännöllisin välein toistuvat spiikit, joiden mukaan odottelijaa palvellaan heti, jahka ehditään.

Olen joutunut soittelemaan muutamiin palvelunumeroihin ja siinä samalla joutunut kuuntelemaan musiikkia. En tiedä tämän päivän musiikkivalikoimasta kovin paljon, kun olen jämähtänyt johonkin rillumarei-genreen, enkä ole jaksanut syventyä mihinkään uuteen, mutta tiedän kyllä musaa kuullessani, onko se minua viihdyttävää vai häiritsevää. Asiakaspalvelujonojen musiikki käy yleensä hermoon.

En tiedä, mikä noiden musiikkivalikoimien perimmäinen tarkoitus on. Voihan tarkoituksena on ärsyttää sen verran, että soittaja poistuu linjoilta. Tai sitten tarkoitus on rauhoitella soittajaa sopivan kilttiin fiilikseen ennen puhelun yhdistämistä palveluun.

Oli niin tai näin, luulisin etten jäisi yhtään kaipaamaan, jos joku kerta soittaessani sitä musiikkia ei kuuluisi ollenkaan. En ainakaan muista jonotusteni yhteydessä kuulleeni ainoatakaan biisiä, joka olisi jäänyt soimaan päässä. Ne ainaiset välihokemat kylläkin jäävät, koska ne ovat koko ajan sisällöltään samat, musiikkikappaleet sen sijaan vaihtuvat.

Vielä parempi olisi, jos firmat hoitaisivat tehtävänsä niin, ettei kenenkään tarvitse soitella noihin ruuhkaisiin numeroihin.

Olipa hyvää pitsaa – nyt toisena päivänä syötynä. Eikä se taikinakaan enää niin lässähtäneeltä tuntunut. Mutta yön yli jääkaapissa tekeydyttyään kaikki ainekset olivat tutustuneet toisiinsa, ja mikrossa lämmitettynä slaisseista tuli oikein herkullisia.

Olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota siihen, että muun muassa tuo ruoanlaitto on alkanut taas kiinnostaa yhä enemmän, vaikka ikä ja sairaudet yleensä vaikuttavat päinvastaisesti. Itse tehdystä hernekeitosta en ole luopunut missään vaiheessa, mutta pitkästä aikaa olen tehnyt myös uusia kokeiluja.

Niinpä seuraavaksi on odotettavissa oman reseptin mukaan räiskäleitä, joiden täytteeksi olen suunnitellut hapankaalia. Synkkaavat takuulla hyvin yhteen. Tekeleeni ovat mielestäni räiskäleitä eli ohukaisia eli lättyjä, vaikka en käytä niihin maitoa enkä valkoista vehnäjauhoa enkä kananmunaa.

Samalla tavoin olen syönyt eilen ja tänään takuulla pitsaa, vaikka en ole käyttänyt niihin yhtään tomaattia, ketsuppia enkä juustoraastetta. En sano tätä muonaa pizzaksi, mutta rahvaanomaisemmin pitsa käy. Sanoo Berlusconi mitä tahansa.