laaksosia

Nykyisin näkyy jatkuvasti uutisia ja kannanottoja vanhusväestön huonosta hoidosta. Eikä se useimmissa tapauksissa ole suinkaan aiheetonta marmatusta. Kyllä niitä kiireesti remonttia tarvitsevia kipupisteitä tässä maassa piisaa.

Mutta joissakin asioissa on menty eteenpäin, jopa ihan huikein harppauksin. Jos verrataan vaikka isäukkoni osakseen saamaa vanhustenhoitoa siihen, mitä minulla on odotettavissa, on tosiaan pojalla mahdollisuus ihan luksushoitoon – ainakin mitä hoitoympäristöön tulee.

Isäukko sijoitettiin yhdessä vaiheessa Karkkilan vanhainkotiin, jota myös kunnalliskodiksi kutsuttiin. Ja isäukko kutsui sitä tietysti vaivaistaloksi. Perinteikäs nimi sekin, mutta ei ihan kuvaava. Vanhainkodin hoitopaikat oli ylikuormitettu, ja niinpä pienissä kopeissa asusti yleensä useampia ihmisiä. Ei siellä juurikaan omaa rauhaa kenelläkään ollut, ja ilman osaavaa henkilökuntaa tuo talo olisi ollut tosi ahdistava. Virikkeet olivat kyllä vähissä yleensäkin.

Hiukan jälkeenpäin seurasin tilannetta toisella paikkakunnalla. Siellä oli rakennettu uusi rivitalotyyppinen vanhainkoti, jossa asukkailla oli tilaa ja rauhaa ihan toisella tavalla. Ei kelvannut sekään kaikille vanhuksille. Kun kysyin syytä tähän, sain vastaukseksi mm. sen, että muuten menettelisi, mutta “vanhainkoti” on niin surkea nimi.

Jos itse joutuisin turvautumaan nykyisiin vastaaviin palveluihin, hoitohenkilöstöllä olisi tarjottavana useampia mahdollisuuksia. Olisi oman rauhan tarjoavaa ryhmäkotia, palvelutaloasumista ja muuta vastaavaa, jossa apua on tarvittaessa tarjolla. Asunnot ovat tilavia ja uusia tai uudehkoja. Eikä nimikään enää ole kynnyksenä.

Tekisi mieli sanoa, että kyllä minun kelpaa. Mutta tiedän olevani isän poika, joka asian tullessa ajankohtaiseksi keksii huomattavan määrän erilaisia syitä, joiden takia ei juuri silloin voi muuttaa tarjolla olevaan asuntoon.

Runot ovat aina olleet minulle vaikeita työstää, ja pidänkin itseäni keskinkertaista heikompana runoilijana. Kerran olen mielestäni kuitenkin onnistunut. Tuula Mäki on ansiokkaasti ja antaumuksella esittänyt runoani mm. 100-vuotiaan Karkkilan Työväen Näyttämön juhlatilaisuuksissa.

Mielestäni runoilla – kuten muillakin teksteillä – pitää olla sanottavaa nyt ja ikuisesti. Hyvät ihmiset: Tässä on kaikki.

Raimo Laaksonen:
Jää hyvästi maailma

Murheisna miesnä ma metsikössä tramppaan,
kaljukallot tatit nurinniskoin kamppaan.
Anturani alle vainajina jäävät
torvisieniryppäät, orakkaat ja käävät.
Haperotkin saavat monoani maistaa,
kantarellit ei voi myöskään sitä laistaa.
Lättähatturouskut – litsis – linttaan tallon.
Vielä jokaiselta – mäiskis – murskaan mallon.

Mun alaleukain väpäjää
ja kyynel poskel vierähtää.
On elämäni ihan turhaa,
siks haudon – kurja – itsemurhaa.

Rakas taatto suuren taivaan,
sori vaan ett sua mä vaivaan.
Mutt miks teit musta sillai sokeen
etten pääsen koskaan kokeen
sienestäjän huippunautintoo -
en näje suppilovahveroo.

Toimivat terveyspalvelut tuntuvat Karkkilassa vielä olevan hakusessa. Liian usein saa kuulla tai lukea mm. siitä, ettei joku ole päässyt lääkäriin tai saanut muuta haluamaansa apua terveyskeskuksesta. Kun asiasta kysytään tai valitetaan, perusteluina ovat lääkäripula ja sen aiheuttamat jonot.

Kuntien yhteistyön tuloksena syntyneet Karviaisen sanottiin helpottavan vähän kaikissa pulmissa. Vielä ei ole aika jakaa tuomioita homman epäonnistumisesta, mutta kauempaa katsottuna mikään ei näytä vielä muuttuneen.

Kun potilas pyrkii lääkäriin, hän ei varmaankaan tee tätä huvikseen, vaan kysymys on yleensä todellisesta tarpeesta. Vaivan hoitoa ei suinkaan edesauta se, että lääkäriin pääsemisen tarve kiistetään heti alkuhaastattelussa. Varsinkin me varttuneemman sukupolven edustajat olemme tottuneet aikoinaan parempaankin kohteluun ja palveluun. Sääli, että nyt saamme maistaa toisenlaista.

Ongelma ei tietenkään ole vain paikallinen. Ihan samanlaisia kokemuksia kuului pari päivää sitten esimerkiksi Nurmijärven suunnalta. Siellä palvelut tuntuivat kompastelevan myös, vaikka Nurmijärveä on yleensä pidetty ihan rikkaana kuntana.

Karkkila etsii tällä hetkellä kaupunginjohtajaa, joka on tärkeä viskaali, mutta kannattaisi laittaa sama määrä tarmoa ja työtä myös lääkäritilanteen saamiseksi kuntoon. Siihen asti voimme vain kadehtia niitä, jotka saavat asioida telkkarissa esitellyn “Keski-Suomen Vasaman”, tohtori Kiminkisen kanssa. Ohjelmasarja on osittain käsikirjoituksen avulla tiivistettyä kerrontaa, mutta näyttää osaavan lääkärin kykyä myötäelää potilaiden kanssa.

Hesarin mielipidesivuilla oli tänään turvapuhelimista tekstiä, joka saa väkisinkin miettimään, että pitääkö bisnestoimintaa ulottaa ihan joka alueelle. Kirjoittajan mukaan hänen äitinsä oli apua tarvitessaan soittanut turvapuhelimella apua, kun sitä tarvitsi. Häntä oli kuitenkin neuvottu hälyttämään itse ambulanssi. Eikä tämä ollut ainoa esimerkki systeemin heikkoudesta.

Kuukausimaksut turvapuhelimesta ovat kuitenkin juosseet, ja joka toimenpiteestä on säädetty vielä oma taksa.

Olen itsekin seurannut läheltä joitakin vanhuksia, joilla on käytössään turvapuhelin. Huomio on kiinnittynyt tyyriin puoleisiin perusmaksuihin ja myös noihin muihin taksoihin. Eräs tuttava ei niiden takia lopulta ottanut koko puhelinta, vaan viritti kännykkäänsä hätänumeron yhden pikavalintanumeron alle. Hän kylläkin myönsi, ettei sitä kännykkää tule juuri mukana pidettyä – suurimmaksi osaksi ei edes toimintavalmiudessa, kun tavallisiin puheluihin tulee käytettyä lankapuhelinta.

Kun tarvitsin vessanpyttyyni korotusta sekä suihkutuolia tuleviin tarpeisiini, yhteiskunta järjesti ne minulle korvauksetta lainaksi. Samoin olen seurannut vierestä, kun vanhuksille on järjestetty samalla tavoin rollaattoria, pyörätuolia, kainalosauvoja  ym. tarvittavia apuvälineitä.

Ei noita tavaroita voi juurikaan laittaa tärkeysjärjestykseen, mutta luulisi maksuttoman turvapuhelimen olevan vähintään yhtä tarkoituksenmukainen juttu kuin nuo muutkin. Kuinka paljon sen avulla pystytäänkään säästämään kustannuksia, kun apu saadaan ajoissa sitä tarvitseville.

Tunnen itseni aika varakkaaksi, kun minulla on runsaan kuukauden ajan kaksi asuntoa. Molemmat tosin ovat vuokra-asuntoja, mutta kuitenkin. Tämä järjestely mahdollistaa sen, ettei tarvitse tehdä muuttoa hirmu kiireellä, vaan on mahdollista suunnitella ja toteuttaa rauhassa.

Toisaalta muutto on toimenpide, joka inhottaa jo ajatuksenakin. Siihen sisältyy kaikenlaisen krääsän inventointi ja mittaamaton määrä ratkaisujen tekemistä. Olen muuttanut elämässäni kymmenkunta kertaa, joten puhun kyllä kokemuksesta. Edellisestä muutosta on jäänyt mieleen, kuinka tuli kuskattua kaatopaikalle tai muuten vain pois heitettyä sellaiset tavarat, jotka olivat kahdeksan vuoden asumisen jälkeen vielä muuttolaatikoissa koskemattomana.  Vanhasta luopuminen kävi yllättävän helposti, eikä itkettänyt yhtään.

Samanlainen operaatio kannattanee toteuttaa nytkin. Kaikki turha pois nurkista, ja sillä siisti. Urakka alkaa keittiön ruokapöydästä, jonka päälle olen kasannut mielettömän määrän lehtiä, joita ehkä vielä joskus… Eipä ole tullut edes pöyhittyä kasaa pitkiin aikoihin. Vaatekaapista lähtevät UFFille tai muuhun vastaavaan tarkoitukseen ainakin ne, joita ei raskittu heittää pois neljän vuoden takaisen muuton yhteydessä – ja ovat kuitenkin olleet käyttämättöminä koko ajan.

Keittiön kaapit ja laatikot ovat pullollaan erilaisia raastimia ym. kamaa,  joita on tarvittu ehkä kerran-pari viimeisen kymmenen vuoden aikana. Iso osa lähtee kirpputorille tai johonkin muuhun kierrätyssysteemiin.

Luultavasti jotakin uuttakin tulee hankittua. Ehkä hommaan kahvinkeittimen ja vedenkeittimen. En juo itse kaffetta enkä teetä, mutta voisi niitä ehkä joskus vieraille laittaa.

Täytyy opetella ajattelemaan, että muutto/muutos on elämän inventaario, johon sisältyy mahdollisuus uudistaa ja uudistua. Siitä kannattaa ottaa kaikki mahdollinen irti. Varsinkin nyt, kun muutto tapahtuu vielä omasta tahdosta ja itse päätettynä. Seuraava muutto voi olla jo pakon sanelemana, mutta se on sitten sen ajan murhe.

Hohhoijaa. Tämä on taas niitä aamuja.

On meinaan hilluttu jalkeilla aamukolmesta, ja nyt kahdeksan maissa se alkaa tuntua jäsenissä. Välttelen tietoisesti keinutuoliin istahtamista, koska siitä on aina seurauksena torkahtelu toisensa perään.

Vuorokausirytmini häiriintyminen on seurausta siitä, että edustamaani rahvaanomaista maatiaisrotua yritetään sopeuttaa fiineihin eurooppalaisiin tapoihin.

Täysikuu sekoittaa jo ihan riittävästi meikäläisen sisäistä kelloa. Siihen on tässä vuosien varrella ehtinyt tottua, ja parin-kolmen yön levottomia jaksoja täydenkuun aikoihin on oppinut pitämään jo ihan normaalina.

Mutta tuo juupelin kesäaika on semmoinen, mihin ei tunnu tottuvan koskaan. Tänä keväänäkin tapahtui niin, että kun olin lopulta omaksunut talviajan elooni, kelloja siirrettiin kesäaikaan, ja taas oli kaikki sekaisin. Kokemuksesta tiedän, että totuttelua kestää yli kesän, ja kun kaikki on suhtkoht ok, ei kun kelloja taas siirtämään.

Olen eläkeläinen, jolle kellonajat eivät ole niin tärkeitä tekijöitä kuin monelle muulle, mutta yhtä lailla tämmöiset asiat minua keljuttavat kuin työssä käyviä. Ja kun lääkäritkin korostavat säännöllisyyden merkitystä arkipäivän rutiineissa, kellojen rukkaaminen haistattaa pitkät tällaisille puheille.

Kyllä minusta on ihan kiva olla eurooppalainen, mutta monta kertaa tulee miettineeksi, pitääkö ihan kaikki kotkotukset sieltä imeä kritiikittömästi tänne. Kun niitä EU-tilaisuuksia järjestetään aina silloin tällöin eri puolilla maata, voitaisiinko joskus värvätä tänne vaikka ranskalaisia kalastajia konsultoimaan?

Karkkilaan etsitään vaihteeksi uutta kaupunginjohtajaa. Hakuaika on päättynyt, ja tänään ilmeisesti päätetään haastatteluun kutsuttavista. Ainakaan ihan heti ei hakijoiden joukosta pystytty nostamaan ketään, joka olisi ollut selvästi ylitse muiden.

Yhtenä hakijana on kunnanjohtaja naapurikunnasta. Hänen mahdollisuuksiaan ei varmaankaan pidetä kovin hyvinä, koska hän on ollut jatkuvan arvostelun kohteena likipitäen koko virkakautensa ajan.

Oikeastaan “jatkuva arvostelu” on kovin kesy ilmaus siitä, mitä naapurissa on tapahtunut. Lähinnä kysymyksessä on ollut hirmuinen ryöpytys, joka on tapahtunut paikallisen lehden yleisön osastossa, useimmiten nimimerkillä varustetuissa teksteissä. Läheskään aina ei ole katsottu tarpeelliseksi esittää rakentavaa kritiikkiä asioista, vaan ivallinen arvostelu on ollut kovin henkilökohtaisen tuntuista.

Mutta Nummi-Pusulassanhan on kokemusta kunnanjohtajan karkoittamisesta vanhastaankin – samoin kirkkoherran. Tosin nykyinen kunnanjohtaja ei tunnu olevan kovin helpolla pois ajettavissa. Moni muu olisi tuskastuneena pakannut kapsäkkinsä, mutta ryöpytyksissä parkkiintunut nahka lienee vahvistanut turnauskestävyyttä.

En ota kantaa siihen, kuka siellä naapurissa on oikeassa ja kuka väärässä. Mutta sen sanon, että nimimerkillä varustetut  ja usein henkilön kimppuun käyvät yleisön osaston kirjoitukset ovat tässä yhteydessä raukkamaisia mamiksien kyhäelmiä, jotka voi hyvin rinnastaa vanhaan kuvaavaan termiin selkään ampumisesta.

Kuten sanottu, luontoni ei enää tahdo kestää poliitikkojen puheita telkkarissa. Herkkyyteni tässä suhteessa yltää kyllä muihinkin medioihin, ja esimerkiksi lehdissä usein otsikkojen lukeminen piisaa minulle.

Eilen ja tänään on lehdissä näkynyt poikkeuksellisen paljon Timo Soinin eurovaaliehdokkuuteen liittyviä kannanottoja. Yhdessä tämmöisessä luonnehdittiin hänen juttujaan Kummeli-tason viihteeksi.

En ole Soinin hengenheimolaisia millään lailla, mutta tuo mainittu sekä muut lausunnot kääntävät helposti sympatiat hänen puolelleen. Ihmeen kovalla vimmalla muiden täytyy häntä kohtaan hyökätä, ja selvästi on tarvetta saada kaveri näyttämään hassulta ja heppoiselta.

Mutta se vertaus Kummeli-viihteeseen? Minulle ainakin kyseinen taiteen laji merkitsee kovastikin hyvää ja myös älykästä huumoria. Tai sitten toisaalta ihan älytöntä, mutta hauskaa. Kummeli-viihde on moniin poliitikkojen löpinöihin verrattuna korkeakulttuuria.

Jumankautajuunääs päivää!

Puhuin joku aika sitten allergioista ym. krempoista, jotka tuntuvat lisääntyvän iän karttuessa. Mutta yhtä lailla tulee muitakin yliherkkyyksiä, joita ei antihistamiineilla tai kortisonisuihkeilla hoideta.

Minulla on tällaista ilman diagnoosia olevaa yliherkkyyttä alkanut esiintyä television katselun yhteydessä. Päivä päivältä vaiva tuntuu pahenevan, eikä lääkettä tosiaankaan ole.

Ihan vaivatta pystyn katselemaan esimerkiksi kauhuelokuvia, joissa ihmisiä raadellaan ja paloitellaan pelottavissa olosuhteissa. Joten kuten pystyin seuraamaan myös Mollen Maa on syntinen laulu -leffan karmeat kohdat.

Kaikkea ei kuitenkaan luontoni sulata. Esimerkikssi Eduskunnan kyselytunti on ohjelmanumero, jota en pysty seuraamaan. Alta aikayksikön puheenvuorot  alkavat keittää päässäni niin että on pakko poistua tai vaihtaa kanavaa.

Samanlaista yliherkkyyttä minulle tuottavat muutkin poliittiset ohjelmat. Hämmästyttää kyllä sikäli, että olen itsekin ollut joskus mukana poliittisissa kuvioissa, ja päivänpolitiikan seuraaminen on ollut aikaisemmin ihan intohimoni.

Nyt eivät siis hermot kestä enää. On pakko miettiä, onko vika poliitikoissa vai minussa itsessäni. Ehkä sitä löytyy molemmista, mutta mielestäni itse osaan sentään käyttäytyä niin etten halveeraa nykypoliitikkojen tapaan vastapuolen mielipiteitä – enkä varsinkaan huuda päälle heti kun joku muu yrittää jotakin sanoa.

Halveksijoita ja päälle huutajia ovat niin monet kansanedustajat (joka laidalta) kuin eräät Mikkosetkin.

Eilen tuli jo maristua jonkun verran siitä, että Lohja on vienyt Karkkilalta virastoja ja toimintoja. Tämä on tapahtunut yhteistyön kaapuun verhottuna. Sitä yhteistyötä Karkkila on harjoittanut kuin pakollisia talkoita, siis vailla enempää innostusta ja väkisin.

Mene tiedä – Lohjalla on varmaankin ollut kautta aikojen paremmat puolestapuhujat valtiovallan ym. suuntaan, ja tästä johtuen Karkkilan ohella isompi ja vahvempi Vihtikin on joutunut silloin tällöin nuolemaan näppejään.

Mitkä sitten mahtavat olla ne historialliset tai muut asialliset syyt, joiden takia Karkkilan liittyminen Lohjan talousalueeseen olisi perusteltua. Eivät mielestäni mitkään, vaan näiden kahden kaupungin siteet toisiinsa nähden on luotu keinotekoisesti.

“Lohja haisee” oli lapsuuskodissani sisäpiirin vitsi. Niin sanottiin, kun joku oli pieraissut. Tiedettiinhän meillä Lohjan haju, joka tuntui joskus ilmassa, kun oli matalapainetta ja tuuli sopivalta suunnalta. Lohjalla käytiin harvalukuinen autokanta katsastamassa ennen kuin toiminta saatiin myös Karkkilaan, ja muuta asiaa Lohjalle ei sitten ollutkaan.

Helsinki on ollut karkkilalaisten luontainen asiointisuunta iät ja ajat. Siellä kävi Kalle-setä aikoinaan hevosella myymässä maalaisten tuotteita torilla. Perinnettä jatkoi pakettiautollaan veljeni muiden karkkilalaisten mukana. Ja yleensäkin suunta on pääkaupunkiseudulle, jos kaipaa joskus kotikaupungin tarjontaan jotain vaihtelua.

Karkkilan ja Helsingin välillä suhaa edestakaisin jatkuva bussiliikenne, Lohjan suuntaan tulkee päivittäin pari-kolme vuoroa. Jos karkkilalaisten ei olisi pakko asioida joissakin asioissa Lohjalla, ei sinne tulisi juurikaan lähdettyä.

Onkohan tämäkin sitä aluepolitiikkaa? Pakotetaan pikkukunnat elvyttämään väkisin luotua aluekeskusta, joka ei kykene luontaisesti itse kehittymään.

Lohjan kylkeen liimautuneet Sammatti ym. naapurit sopivat ihan hyvin yhteistyöhön ja Lohjan osaksi, mutta niiden mukana Karkkila on yhä etäisempi Lohjaan nähden.