laaksosia

Nähtiinpä sunnuntaina poikkeava gaala. Poikkeuksellinen se oli sikäli, että se säästi katsojat suurimmilta myötähäpeän tunteilta.

Kysymyksessä oli tietysti historian ensimmäinen Thalia Gaala, joka pysyi jonkun ohjaavan tahon hyppysissä alusta loppuun. Ja tämän ansiosta ohjelma sujui ja kulki kuin vettä vain. Ja hyvin ehdittiin, eikä katsojan tarvinnut hätäillä, pääsevätkö uutiset alkamaan ajoissa.

Ne myötähäpeät jäivät nyt pieniin, kun palkittujen ei annettu pitää kiitospuheita ollenkaan. Kiitokset välittyivät lopussa Ritva Sorvalin laulun mukana. Näin ei katsojan tarvinnut hermoilla kiitollisuutta kotiin ym. sopertelevien teatteriammattilaistenkaan puolesta, kun he saivat poistua yhtä vauhdikkaasti kuin lavalle saapuivat.

Kieltämättä vaikutelmaksi jäi hiukan töks-olo, mutta kyllä tämä kestetään. Nämä ammattilaiset osaavat kyllä työnsä, mutta ei heitä ole tarkoitettu puheita pitämään.

Elelinpä muutaman päivän muonalla, joka on hiukka eksoottista perujaan. Oli pastaa useampaa sorttia sekä pitsaa. Yleensä väistelen näitä, mutta nyt tuli otetuksi kaupasta matkaan, kun sai halvalla. Lisäksi kiinnosti, valmistuvatko niin pikapikaa kuin ohjeissa sanotaan.

Kyllä valmistuivat. Lisäksi ruoat olivat tosi maukkaita ja ruokaisiakin. Ei varmasti tule jäämään viimeiseksi kokeiluksi.

Mutta eksotiikan lomaan kaipaa aina jotain tuttua. Ensin suunnittelin perunaa ja soosia, mutta taidan ottaa ohjelmaan muutaman oikein gourmet-päivän. Herneet ovat jo turpoamassa.

Viime aikoina on tullut ihan tavaksi määritellä mainoksissa, että yritys on palveleva. Tulee mieleen, että tämä on ihan turhaa ja haaskausta, sillä mainontahan maksaa. Ihan yhtä hölmöä olisi, jos vaikkapa Virtasen Kalakauppa  kertoisi mainoksessa myyvänsä kalaa.

Jos kaupallinen yritys ei ole palveleva, mikä hitto se sitten on? Palvelematon? Töykeä? Ja kauanko se säilyy hengissä, jos se on jotakin näistä. Kyllähän sellaisiakin yrityksiä on, mutta eivät ne sitä takuulla mainosta.

Ihan samalla lailla on turhaa mainostaa, että kaupan on hyviä tuotteita ja halvalla. Jos joku myy huonoa kalliilla, ei sitä kyllä mainonnassa myönnetä.

Ettäkö mitäkö se minulle kuuluu? Sitäpä vain, että kuluttajathan kaiken mainonnan viime kädessä maksavat. Kunhan siis yritän varjella rahojani.

Yhdelle kaverille on vanhemmiten ilmaantunut uusi vaiva: päivän mittaan tulee tämän tästä huimauskohtauksia. Hän arvelee, että syntipukki voisi löytyä lääkityksestä, jota on hänelle siunaantunut monta sorttia.

Ennen lääkärin vaivaamista hän päätti tutkia asiaa vähän itse. Niinpä tuli käytyä kertaalleen läpi kaikkien hänelle määrättyjen lääkkeiden tuoteselosteet. Kas vain, jokainen näistä lääkkeistä voi sivuvaikutuksena aiheuttaa huimausta.

Tuo selostetta koskeva ilmiö on amerikkalaista perua. Alunperin sieltä on lähtöisin tapa, jonka mukaan lääkkeiden kylkiäispapereihin merkataan kaikki mahdollinen, ettei myöhemmin tule mitään vahingonkorvausvelvoitetta, jos joku sattuu tulemaan kipiäksi lääkkeen vaikutuksesta.

Tuon mainion varman päälle pelaamisen komeimpia kukkasia on ummetukseen määrätty lääke, joka voi aiheuttaa ummetusta tai ripulia.

Pitäisiköhän tuollaiseen puuttua lainsäädännöllä – tai sitä tiukentamalla, jos säännöksiä on jo olemassa.

Olen kade sille kaverille, joka kasvatti taskurahansa yli seitsemään miljoonaan euroon. Hänen ei tartte pitkiin aikoihin maksaa itse lounaitaan. Pankkiherrat huolehtivat laskusta.

Olen kateellinen muutamille tiedossani oleville ihmisille, jotka viihtyvät mainiosti työpaikalla tekemättä yhtään mitään. On syytä kadehtia myös heidän kykyään näyttää tärkeiltä ja siltä että jotakin syntyy koko ajan.

Olen kade ihmisille, jotka milloin tahansa pyöräyttävät laadukkaan ja monipuolisen aterian tässä ja nyt ihan ammattikokkien tapaan. Itse tein äsken pussiaineksista pasta bolognesea ja onnistuin melkein tärvelemään homman. Maistui kuitenkin oikealta.

Olen kateellinen merkittäville ihmisille, jotka ovat päässeet vastaamaan Hesarin keskiviikon lehdissä kysymykseen: Maksalaatikko, rusinoilla vai ilman. Minun vastaukseni olisi: Rusinoilla – ja mielellään myös maksalla.

Olen kade Sauli Niinistölle, joka kylmän viileästi on ajanut itsensä kalifiksi, josta halutessaan tulee presidentti, Idols-voittaja sekä Suomen edustaja seuraavissa Euroviisuissa.

Vain muutamia mainitakseni.

Taitaa kuulua perusluonteeseen tuo “ain vähän kateelline”.

Media on viime päivät kuhissut euroviisuista siihen malliin, että täytyy minunkin vielä kerran ryykäistä. Tämän jälkeen yritän välttää aihetta, sillä on tässä maailmassa tärkeämpiäkin asioita.

Kaikessa kiihkossa tahtoo aina unohtua, että Eurovision laulukilpailu on nimenomaan laulukilpailu. Siinä etsitään (ainakin ennen etsittiin) hyviä lauluja. Laulajat ja muut muusikot ovat niiden kappaleiden toteuttajia.

Ennen vanhaan suomalaiset valitsijat pitivät tuon mielessä. Kuten nyt finaaliohjelmassakin muistutettiin, Marjatta Leppänen esitti kaksi kertaa Suomen karsinnoissa voittajakappaleen. Silti hän ei päässyt itse kisaan kertaakaan.

Tekee mieli vielä hiukka jossitella. Jos ajatellaan pelkästään Suomen karsintojen voittoa, olisi biisien esittäjät pitänyt miettiä uusiksi. Kuun kuiskaajat voittivat nyt, mutta vielä selkeämpi tuon kappaleen voitto olisi ollut, jos se olisi annettu Eläkeläisten tulkittavaksi. Ja sitten olisi värvätty Matti ja Teppo hoilaamaan “Onko tuo muka jotain elämää…” Olisi tullut ilman muuta voitto, ja lisäksi karaokeklubeilla ei muita lauluja pitkiin aikoihin juurikaan laulettaisi.

On tämä sen verran erikoinen kansa.

Ruokkosin olkkarin pöytää, joka muun ohella toimittaa ruokailupöydän virkaa. Siihen tuppaa kasaantumaan jatkuvasti niin paljon mainosaineistoa, että lautasen sopiminen sekaan on  välillä vähän työlästä. Kuitenkin tuoreessa muistissa on Lohjan sairaalan toimintaterapeutin ohje, jonka mukaan ruokailutilaa pitäisi olla niin paljon, että pystyy laittamaan kyynärpäätkin pöydälle.

No, juuri tuon takia rupesin taas raivaustöihin. Vanhaksi käynyttä mainossälää oli vaikka millä mitalla, mutta tuon kaman seassa oli paljon mielenkiintoista ja tärkeääkin luettavaa, jonka olemassaolon olin ehtinyt jo unohtaa. Pieni vaivannäkö palkitsi itse itsensä.

Tiedän olevani epäjärjestystä aikaansaava ihminen, mutta en katso olevani yksin syyllinen tuohon sekamelskaan. Joku tolkku pitäisi olla myös tarjonnassa – eli ei kannattaisi tuottaa mainosaineistoa ähkyksi asti. Eihän niitä kukaan enää pysty lukemaan, kun postiluukusta putoavat pinkat senkun kasvavat.

Turhaanpa tuosta marisen. Vaikka niitä ei kukaan lukisikaan, mainosmateriaalia tulee ja tulee.

Iltapäivälehtien lööppiainekset on aika helppo ennakoida. Kun Marco Bjurstöm lauantaina sanoi suoraan mitä tykkäsi Eläkeläisten esityksestä Euroviisujen finaalissa, saattoi olla varma, että lööpeissä on asiasta isot kirjaimet maanantaina.  Ja niin tapahtui. Molemmissa aviiseissa käsiteltiin näkyvästi asiaa.

On tietysti totta, että yleisöäänestys oli käynnissä vielä silloin kun Bjuström laukoi mielipiteensä, joka ei ollut mitenkään mairitteleva Eläkeläisten kannalta. Tästä syystä noissa isoin otsikoin varustetuissa jutuissa puhuttiin kohusta ja skandaalista ja kyseltiin, pudottiko Yle Bjuströmin avustuksella Eläkeläiset kisassa kolmanneksi.

Anteeksi vain, kaikki kohun nostattajat ja huonot häviäjät, mutta en meinaa tunnustaa, että Marco Bjuströmin mielipiteellä on mitään merkitystä minun kantaani. Enkä usko, että tämä Suomen kansa on niin saakelin yksinkertaista, että se olisi noin lapsellisella tavalla ohjailtavissa.

Paras kappale ei kisassa voittanut, mutta oli se parempi kuin Eläkeläisten esitys, ja se sai eniten ääniä. Sillä sipuli.

Suomen kansa on taas puhunut ja päättänyt lähettää Euroviisuihin kappaleen, joka on ehditty jo sekä haukkua että kehua. Niin kuin aina. Eihän näissä karkeloissa saada aikaiseksi kaikkia tyydyttävää ratkaisua, ja siksi on ihan selvää että mäiske käy nyt kovana – ja sama jatkuu, jos sitten Oslossa käy huonosti.

Romanimusiikista vaikutteita ammentava kappale on kisoihin siinä suhteessa hyvä valinta, että sen vaikutusta eurooppalaiseen yleisöön on kerta kaikkiaan mahdoton ennakoida. Siellä käy hyvin tai sitten huonosti. Tässä vaiheessa tekisi mieli povata, että huonosti käy, mutta niinhän minä sanoin aikanaan Lordista ja kumppaneistakin.

Plagiaatiksi Suomen edustuskappale varmasti leimataan (eihän sekään mitään uutta näissä ympyröissä ole), kun melodiaa kuunnellessa tulee mieleen väkisinkin Hortto kaalo, mutta jos tarkoituksella on valittu tyylilajiksi mustalaismusiikki, ei taida olla kovin helppoa tehdä ihan vaikutteista vapaata kappaletta.

Olen viime päivinä kiinnittänyt huomiota siihen, että päivittäistavaraketjuilla on jotakin erikoista meneillään. Viime vuoden loppupuolelta yli joulun ja muiden pyhien on jatkunut tehostetun tuntuinen kampanjointi. Toistaiseksi en ole vielä pystynyt analysoimaan, onko ilmiö paikallista laatua vai valtakunnallista, mutta eräät merkit viittaavat siihen, että kyseessä on vähän molempia.

Niitä ketjuja on Suomessa varmaankin liikaa, ja paikallisesti näin on vielä varmemmin. Lidlin tultua Karkkilaan arveltiin, että ainakin yhden liikkeen osalta pudotuspeli on käynnistynyt. Mitään dramaattista ei kuitenkaan tapahtunut, ja pitkään on näyttänyt siltä, että kaikki ketjut pärjäävät. Kampanjoinnin vilkastuminen antaa kuitenkin ymmärtää, että taas kokeillaan, kuka on kuka.

Ei näistä olemassa olevista kaupoista oikeastaan haluaisi luopua. Tarmo kävi kokeilemassa ja luovutti, mutta  muut saisivat olla ja jäädä.

Omalta kannalta katsoen erityisesti Valintatalolle toivoo voimia ja jatkoa, sillä kyllä ydinkeskustassa yksi kauppa tarvitaan.