Blogin korjaaminen ei ole onnistunut, joten koetetaan tässä vaiheessa uutta blogia. Sen pitäisi näkyä osoitteessa http://raportteri.blogit.fi/
Tavataan siellä. Jos tässä tapahtuu joku ihmeparantuminen, saatan jatkaa kahdella eri sortin blogilla, mutta katsotaan nyt.
Blogi toimii ontuen. Täytyy tutkia tilannetta ja ehkä vaihtaa systeemiä.
Blogissa on häiriöitä. Kommentit eivät ole onnistuneet, mutta muuten tuntuisi vielä toimivan. Häiriöitä selvitellään.
Suvussa on taas ilmestynyt kirja. Sisarusparven nuorimmainen, Jaakko Laaksonen, on saanut valmiiksi pitkän ja huolellisen työn hedelmän, ranskan alkeiskirjan Pas de panique! Se on ranskan alkeiskirja, joka on tarkoitettu A1- ja A2-kielen aloituskirjaksi alakouluun.
Jaska on laatinut ja kustantanut teoksen, joka näin maallikon silmin on johdatusta ranskan kieleen, oppaina piirroshahmot Patonki ja Croissant. Hauskasta kuvituksesta on huolehtinut Tanja Paakkola. Suunnittelussa on auttanut Leena Klemets.
Ranskaa sen kummemmin osaamatta voisi arvioida, että tämmöinen kirja houkuttelee opettelemaan, ja taatusti se tekee sen opettelun helpommaksi. Jatkoa varmaankin seuraa?
Kävin äänestämässä eduskuntavaalien ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä heti aamutuimaan. Meitä oli siellä silloin aika paljon, mutta mistään ryntäyksestä ei näkynyt merkkejä. Siinä odotellessa heräsi mieleen muutamia mielipiteitä, joita nyt ei tarvitse sen kummemmin noteerata. Vaalisysteemien muuttaminenhan tuntuu olevan hyvinkin vaikea toimenpide.
Kun nyt on enää vähän sellaisia ihmisiä, joille vaalitoimitus on pyhä ja koskemattomaksi katsottava operaatio, voitaisiin koko hommaa edelleen keventää. Äänestys voitaisiin keskittää ennakkoäänestykseen, koska sen kuluessa kaikki kuitenkin ehtivät uurnille.
Gallupit puolueiden kannatuksesta pitäisi kieltää kuukautta ennen vaaleja kokonaan. Samoin voisi turhina jättää pois puolueiden tv-tentit, joissa nykyisin vain toimittajat pääsevät näyttämään erinomaisuuttaan.
Hiki päässä ja vedet silmissä tapahtuneiden väittelyjen sijaan olisi mukava saada vähän karnevaalimeininkiä. Vaalien yhteyteen voisi kytkeä vaikka euroviisut.
Kaikkea uutta kannattaa kokeilla, mutta jos tästä seuraa äänestysinnon laimeneminen entisestään, palattakoon vanhaan.
Kumman kaa olisit ennemmin, Annen vai Ellun?
Pakko myöntää, että kumpi tahansa kelpaa.
Kumman kaa -sarja taitaa pyöriä nyt telkkarissa enemmän kuin toista rundia. Ensimmäisellä esityskierroksella tunsin tuttua ahdistusta ja myötähäpeää tekijöiden puolesta, mutta nyt kun pakotin katsomaan kaiken uudelleen, koko juttu on muuttunut viihteen korkeakulttuuriksi, kevyeksi sarjaksi, jolla on sanottavaa.
Ja näyttelijäsuoritukset ovat ihan mahtavia.
En yleensä tykkää uusinnoista. Kumman kaa näytti toteen, että joskus uusinnatkin ovat ihan perusteltuja.
Taas siirrettiin kelloja, ja systeemin keksijät lienevät ylpeitä saavutuksestaan. Saadaanhan siinä puoli Eurooppaa rukkaamaan aikarautojaan ns. kesäajan toteutumiseksi.
Miksikö? Sitä ei pirukaan tiedä, mutta on varmaan tyytyväinen, kun saadaan häirittyä ihmisten ja muiden luontokappaleiden elämää.
Tuohon talviaikaan ehti taas sopivasti tottua, ja nyt jo pelkkä tietoisuus muutoksesta aiheutti häiriötä unimaailmassa. Risaisia öitä on odotettavissa muutenkin, ja se tekee elämästä vähemmän hauskaa. Käskemällä uni ei kuitenkaan tule, ja luultavasti rytmistä saa kiinni taas vasta sitten kun kelloja taas rukataan.
Jospa EU:ta fanittavat Suomen päättäjätkin keksisivät jotakin hyödyllistä ajanvietettä kellojen siirtelyn sijaan. Vai onko näin turvallisempaa kansalaisten kannalta, kun antaa niiden päättäjien ahertaa tämmöisten mänttien näpertelyjen parissa?
On tullut ylitettyä itsensä ja käytyä sekä teatterissa että konsertissa lyhyen ajan sisällä. Teatteria kehuin jo aikaisemmin, vaikka sitäkään ei tule kehuttua tarpeeksi, mutta nyt on pakko hehkuttaa kolmen naisen konsertin takia. Koska olen vähän jäävi puhumaan Anu Frosteruksen, Milla Laaksosen ja Anna Tallgrenin upeasta esityksestä, joka koostui lauluista ja tarinoista, koetan jarrutella ylisanoja, mutta vähän se on vaikeata.
Karkkilan kulttuurtiyhdistys Lyytin tasa-arvon päivän nimissä järjestämä musiikin ja tekstin ilotulitus tempaisi heti mukaansa, vaikka meikäläiselle lähtökin tapahtumaan oli vaikeata, kun aiheena oli nimenomaan nainen ja naiseus. Sen ihanuutta ja kurjuutta käsiteltiin onnistuneesti huumorin höystämänä niin että kyllä siellä mieskin viihtyi.
Tunnelman sytytti alussa “Pienenä tyttönä”, jonka tämmöinen varttuneempi kansalainen muistaa lauluyhtye Stidien hittinä. Tämä Karkkilan kokoonpano ei yhtään jää tuon ensiesittäjän varjoon. Kolmikon vahvuus on musikaalisuudessa ja vahvassa tulkinnassa, joka ei Yhteiskoulun yläaulassa sähköä tarvinnut.
Monet tekstit pysähdyttivät ajattelemaan, mutta selkein esimerkki ei-tasa-arvoisesta maailmasta räjähti silmille ja korville, kun naiset saivat yleisön miettimään, miltä jotkut miesten sanoitukset kuulostaisivat, jos naiset esittäisivät ne miehille. Ennen niin hauskat “Rupsahda rauhassa rakkaani mun” ja “Rikoo on riskillä ruma” saivat ihan uudenlaisen ilmeen. Osui ja upposi.
Näitä loistavia naisia kuullaan toivottavasti jatkossakin. Heiltä kun sujuu sekä musiikki että muukin tarinointi.
Joskus 1980-luvulla Karkkilan Työväen Näyttämön legendaarinen näyttelijä Taito Suontausta sanoi: ”Kirjoita sää Raimo näytelmä. Mulla on sil jo nimikin. Se on Onkelmajäte. Se kertois vähän yli viiskymppisest miähest, mikä on joutunnu syrjään tyäelämäst.”
Mietin ja suunnittelin silloin pitkään monologia, joka olisi rakentunut kokonaan Taiton karismaattisen persoonan varaan. Tekemättä jäi, mutta Taito oli aikaansa edellä. Reko Lundanin näytelmä ”Tarpeettomia ihmisiä” tuli ensi-iltaan 2003, ja tämä näytelmä kuvaa Taiton toivomalla tavalla työelämästä syrjäytyneen ihmisen ja hänen läheistensä tuntoja. Näytelmä on nyt yli 100-vuotiaan Karkkilan Työväen Näyttämön ohjelmistossa.
Suomalainen mieshän kyllä kestäisi tuon syrjäytymisen, jos siihen ei sisältyisi lieveilmiöitä. Jos vaimo on edelleen työelämässä, miehen asema johtajauroksena horjuu pahan kerran. Ja silloin on apuun otettava sarvet, nyrkit, huonekalut tai mitä tahansa. Ja sitten tulee mustasukkaisuus.
Toisen mustankipeys hallitsee kuvioita niin, ettei ole väliä sillä, miten kumppani suhtautuu asiaan. Syyllistäminen jatkuu, vaikka pöytään lyötäisiin faktat väitteiden mahdottomuuksista. Aihe on ollut näytelmien sisältöä jo antiikin ajoilta. Vanhakantaiselle Pohjanmaalle se sijoittuu kuin kotiinsa esimerkiksi Orvokki Aution ”Pesärikossa”, jossa mustasukkaisen miehen ensimmäinen ja tärkein kysymys naisen jouduttua sairaalaan keskenmenon takia on: ”Oliko se mies- vai naislääkäri?”
Samankaltaiset sairaat kuviot iskevät tulta myös Reko Lundanin tekstissä. Siinä ympäristönä on nykyhelsinki Siwoineen. Ja siinä missä jakomielinen mustankipeys on tuttua jo historiasta, hyvältä ei näytä tulevaisuuskaan. Näytelmän nuorempi pari törmäilee toisenlaisten ja kuitenkin niin samojen ongelmien parissa. Fyysinen väkivalta on koko ajan läsnä, vaikka taitavasti rakennettu lavastus kätkeekin sen näytelmää seuraavilta.
Näytelmän aikana on koko ajan aistittavissa, että ilmassa on sähköä. Se purkautuu moneen kertaan ehkä helpottavastikin, mutta siitä ei pääse mihinkään, että lavalla olen useassa hahmossa minä. Eikä helpota sekään, että siellä olet myös sinä. Ja siellä ovat hän, me, te, he… Joissakin kohdissa on pakko nauraa, ja nauru keventää: ”komediaahan tämä…” Ilman sitä tulisikin itku.
Tietyt tilanteet ovat tragikoomisia, mutta muuten näytelmästä on leikki kaukana. Näyttelijät tekevät todentuntuiset ja elämänmakuiset tyypit, joiden muovaamisessa arvatenkin ohjaajalla on ollut enemmän kuin ”pieni ja hento ote”.
”Tarpeettomia ihmisiä” on riipaiseva kuvaus tästä elämästä tänään. Voisi sanoa niinkin, että onneksi Karkkilan Työväen Näyttämö joutui vaihtamaan näytelmää ihan viime tipassa. Käykää katsomassa.
Reko Lundan: Tarpeettomia ihmisiä
Ohjaus: Johanna Juslin. Lavastus ja puvustus: Pertti Salmenjoki ja Kirsi Kahela. Valot: Henri Arvila. Äänet: Roope Vartiainen. Rooleissa: Virpi Lepistö, Mika Nikander, Marjut Tuominiemi, Ilari Leskinen. Esityksen kesto väliaikoineen noin 2 h 10 min. Näytelmää ei suositella alle 13 v.
Ei auta, joskus on pakko mainostaa. Olen viime päivinä kokenut pari todellista makuelämystä.
Huomasin Karkkilan Valintatalossa tuote-esittelyn jäljiltä Vasken tuotteita, siis tuon paikallisen toimijan, jolla on myymälä myös Karkkilan teollisuuskylässä. Otin kokeeksi lenkkimakkaraa ja Jahtia, vaikka pidin tuotteita hiukka hintavina.
Mutta olivatpa mahtavia makkaroita. Lenkkimakkaran rinnalla isompien toimijoiden taikinalenkit kalpenevat. Vasken lenkissä oli makua ja lihakasta purtavaa, ja Jahdissa tuntui maistuvan aito sipuli. Molemmat tuotteet olivat kuin vanhoilta hyviltä ajoilta.
Kun Peromaalla oli aikoinaan Vattolassa tehtaanmyymälä, törmäsin siellä kerran tuttuun pariskuntaan, joka asui Kirkkonummella. He sanoivat, että on pakko tulla Karkkilaan asti, jos haluaa saada kunnon makkaraa.
Niin näyttäisi olevan nytkin.